Kestän myrskyn ja kestän pitkän piinaavan helteen.
Mitään ongelmaa ei aiheuta mustelmat, ei veren vuoto tai murtuneet luut.
En pahoita mieltäni laman, työttömyyden tai rahattomuuden takia.
En itke tylsistymistä leipäjonon hännillä.
En pelkää sotaa, en maailmanloppua, en ihmisessä pinnan alla kytevää hirviömäisyyttä.
Kestän hyvin surun, pettymyksen ja pitkittyneen sekä kroonistuneen stressin.
Kestän menetyksen, eron ja siitä seuraavan ahdistuksen.
Eikä se tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi kauneutta, pitäisi perhosen lennosta kesällä, silloin tuntuu kun aika hidastuisi ja valon säteet muuttuisivat konkreettisemmiksi.
Sisimmässäni rauhoitun kun kuulen tutun sinfonian, saan voimia rakkaudella tehdystä ruoasta ja mielelläni painan pääni pehmeään tyynyyn ja käperryn puhtaisiin petivaatteisiin.
Tarkoitan, etten ole tunteeton, vaikka nähtävästi kaiken vastoinkäymisen mitä kuvitella voin, kestän.
Ja jos olen rehellinen, edes itselleni niin en minä kaikkea kestä.
On yksi asia, joka minut alleen kaataa.
Ja se on sieluni letargia.
