Lapset voi olla joskus tosi ilkeitä toisilleen. Sanovat tylysti, kun joku kertoo innoissaan vaikka uudesta harrastuksestaan niin ainoa mitä innoissaan oleva saa kuulla, että onpa noloa tollanen. Ja lapset ei oikein osaa vielä olla vuorovaikutuksessa järkevällä tavalla, ne saattaa ihan vaan hokemisen ilosta toistella kirosanoja kuin liukuhihnalta. Ja sitä paitsi lapsista usein näkee, että sanojen taustalla on kateutta tai pettymystä tai jotain muuta vastaavaa negatiivista tunnetilaa. Ja tuollainen on inhimillistä, he vasta harjoittelevat aikuiseksi kasvamista.
Mutta sitä mitä minä en ymmärrä, että jotkut aikuiset ovat tylyjä. Ja sanovat sen olevan vain rohkeutta olla rehellinen ja suora. Mutta tuossa käytetään valheellisella tavalla rehellisyyttä alibina olla röyhkeä. Moni käyttää sanaa rehellisyys ikään kuin oikeutuksena sanoa mitä tahansa, miten tahansa. Todellisuudessa kyse ei ole rehellisyydestä vaan ilmaisun tavasta. Ihminen voi kertoa totuuden kunnioittavasti – tai loukkaavasti. Kun joku vetoaa rehellisyyteen, hän siirtää vastuun pois itseltään ja sysää sen kuulijalle: “Jos loukkaannuit, se johtuu siitä ettet kestä totuutta.”
Mutta ehkä on niin, että kaikilla älykkäillä aikuisilla ei ole sosiaalista älykkyyttä. Joillakin ihmisillä ei ole kykyä tai halua ottaa huomioon, miten heidän sanansa vaikuttavat muihin. He saattavat jopa kokea, että empaattinen ilmaisutapa olisi teeskentelyä tai merkki heikkoudesta. Heidän logiikkansa on: ”Jos sanon asiat kaunistelematta, olen aito.”
Ja tietenkin aikuisuuteen liittyy epävarmuus omasta asemasta ja kunnioituksesta muiden silmissä. Siksi tyly puhetapa voikin olla keino saada ylivaltaa. Kun toinen järkyttyy tai vetäytyy, loukkaaja voi kokea saaneensa ”pallohallinnan”. Kun hän peittää sen rehellisyyden viittaan, hän tekee siitä hyveen eikä virheen.
Ja me ihmiset ollaan laumaeläimiä. Joskus aikoja sitten jossakin organisaatiossa on saattanut olla vahva ja karismaattinen tyyppi näkyvässä roolissa ja hän tietämättään luonut tietynlaista kulttuuria ympärilleen joka on sittemmin juurtunut syvälle toimiston huokoisiin seiniin. Monessa työyhteisössä, jopa perheessä, voi olla tarina: “Meillä ei kierrelty asioita, vaan sanottiin suoraan.” Jos ympäristö on normalisoinut kovan puhetavan, ihminen oppii pitämään sitä hyveenä eikä näe sen haavoittavuutta.
Mutta mitä sitten on todellinen, puhdas rehellisyys? No, tähän on onneksi helppo vastata. Aito avoimuus ja rehellisyys ei tarkoita, että saa sanoa mitä tahansa. Rehellisyys on totuuden sanomista. Avoimuus on halua jakaa näkemyksiä. Tylyys taas liittyy siihen, miten sen sanoo. Eikä reilu kommunikointi edes ole vaikeaa, se on ajan kanssa jopa kivempaa ja hedellimällisempää kuin kaiken hapen ilmasta polttava tylyys. Annan esimerkin kuinka kaksi eri lausetta voi kertoa saman totuuden: 1/“Sun esityksesi oli ihan surkea.” tai 2/“Mun mielestä esityksen rakenne jäi vähän epäselväksi – voisitko selventää nämä kaksi kohtaa?”
Kun joku vetoaa ”rehellisyyteen” loukkaavassa käytöksessä, hän itse asiassa sekoittaa kaksi asiaa: sisällön (asia, joka voi olla totta) ja ilmaisun tavan (joka voi olla vahingoittava). Ja tällaisen tylyn ihmisen täytyy olla typerä luulleessaan, että muut hänen ympärillään eivät huomaa tätä ristiriitaa.
“Rehellisyys ei poista vastuuta siitä, miten sen sanoo.”
“Jos tämä on sinun versiosi rehellisyydestä, odotan innolla versiotasi ystävällisyydestä.”
