Kahdeksan vuotiaana näin sudet. Ne näyttivät jättimäisiltä, mutta helposti lapsen silmissä pelottavat hetket saavat kohtuuttoman perspektiivin. Joka tapauksessa seisoin yksin tien vieressä kun ne ilmestyivät ääneti keskelle tietä. Niitä oli kolme, keskellä seisoi kaikista isoin, luihun näköinen. Kaksi muuta pyörivät sen ympärillä kuin odottaen komentoa mitä seuraavaksi. Talvi oli ollut kylmä ja niillä oli varmasti nälkä. Meidän kaikkien neljän hengitys huurusi ilmassa. Jähmetyin paikalleni, en tosiaan osannut tehdä mitään, en kääntää selkää, en kävellä rauhallisesti pois paikalta tai yhtään mitään muutakaan. Tuollaisina hetkinä aika kuluu tai on oikeastaan kulumatta. Mietin vanhempiani siinä hetkessä, kuinka minulla oli ikävä heitä. Mietin kuinka isäni olisi osannut tehdä jotakin.
Eikä se ollut viimeinen kerta elämässä, kun kohtasin liian isoja vaikeuksia. Sen jälkeen tai oikeastaan vasta sen jälkeen eteen osuivat kärsimyksistä pahimmat. Ja tiedostan, että aiemminkin olen valittanut kaikesta kurjuudesta ja taakasta mitä kannan. Mutta en ole ollut täysin rehellinen. Minä nimittäin ansaitsen kaiken sen hankaluuden mitä kohtaloksi kutsutaan. Minä olen ihan omilla teoillani sekä tekemättä jättämisillä luonut tämän teoksen, jota elämäkseni kutsun.
Niin paljon helpompi syyttää muita. Olla katkera. Olla vihainen ja hautoa kostoa. Ei muita kiinnosta oikeasti. Itse olisin voinut toki toisin tehdä. Mutta syytän masennusta. Syytän olosuhteita. Syytän ylipainoa. Syytän yksinäisyyttä. Syytän pinnallista ajankuvaa. Syytän mitä tahansa muuta kuin itseäni. Ihan kuin kenelläkään muulla olisi ollut aikaa tai mahdollisuutta rakentaa elämääni. Aina sanotaan, ettei uhria saa syyllistää. Mutta minä syyllistän itseäni. Ja minä teen itsestäni uhrin. Mitä teen itsestäni uhrilahjan ja varoittavan esimerkin. Kerrankin jotain hyvää. Kerrankin jotain konkreettista.
Ehkä sitten sudet lakkaavat ulvomasta sisälläni.
