Mitään mitä me teemme ei jää historiaan. Me kuolemme ja se on siinä. Ja me kuolemme joko marttyyreina tai rikollisina. Ja joskus katsojan näkökulma on se mikä erottaa nuo kaksi määrettä toisistaan. Meitä punnitaan tekojemme kautta, ei aikomustemme. Ja kaikista meidän teoistamme vain murto-osa on puhtaita, moraalisesti täysin oikein ja epäitsekkäitä.
Ja jotain mitä haluaisin opettaa lapsilleni: Katumus ei aina tuo armoa. Anteeksianto ei ole taattua. Eikä mitkään hyvät teot hyvitä aikaisempia pahoja tekoja.
Ei enää valheita. Ei enää oman nahan pelastamista. Sen sijaan antautuminen ja vastuun ottaminen. Ei valheita, koska elämä itsessään on rehellistä. Se on julmaa, mutta rehellistä. Ihmiset sen sijaan ovat taipuvaisia petokseen, ennen kaikkea itseään kohtaan. Ja ihmiset ovat viime kädessä pehmoja, hyvin harva on loppuun asti julma.
Muista siis, et voi paeta itseäsi. Et voi hallita tarinaa siitä kuka olet. Ja lopulta mitään suuria viimeisiä sanoja ei ole kirjoitettu sinulle. Älä siis jahtaa sovitusta äläkä odota lunastusta. Keskity siihen, että tarvitsisi mahdollisimman vähän katua. Ja että se vähäisyys kestäisi päivänvalon.
