Bloody Mary

 Tekis mieli kiroilla, käyttää voimasanaa ja solvata oikein kunnolla. Sadatella niin, että hampaita pakottaa ja sylki roiskuu suusta. Mutta en tee niin - kiitos hyvän kotikasvatukseni. Sen sijaan mietin, että kuinka kiroilla oikein. Ensiksi on hyvä miettiä miten luokitella kirosanat, luonteen ja käytön tarpeen mukaan. Vanhimpia kirosanoja on uskontoon liittyvät, jo itse sana 'kirosana' pitää sisällään uskonnollisen teeman, sillä oikeilla sanoilla saattoi kirota vastustajan (tai miksei anopinkin) tarpeen vaatiessa. Sanana 'kirous' on hyvin samankaltainen kuin sana 'rukous' - molemmilla koitetaan muokata todellisuutta sanojen voimalla, toisella pahaan suuntaan ja toisella sitten hyvään. 

Suosittuja kirosanoja on myös seksiin ja ruumiinosiin liittyvät sanat. Mitä rahvaanomaisemmin osaa ilmaista ihmisen (tai minkä vaan eläimen) ulokkeita ja aukkoja niin sitä karskimmalta sanat kuulostavat. Toki seksuaalisuuteen liittyvät sanat pitävät sisällään myös tekoja ja henkilön seksuaaliseen minäkuvaan liittyviä termejä. Ja jälleen kerran näissäkin voi olla normaalisti arjessa käytössä oleva sana, mutta äkkiä kirotessa siihen saa lyötyä ivallisen pilkkaleiman päälle. Ja vaikka tämä ei suoraan enää liity seksiin (ainakaan joka viikko minulla) niin tähän kirosanaluokkaan sopii myös ruumiineritteistä johdetut kirosanat. Ihminen on kyllä siitä mielenkiintoinen, että moni kirosanan omaisesti käytetty termi tulee myös niin fyysisen kuin mielenterveyden parista. Itseäni huvittaa, että haukkumasanana voi käyttää termiä 'kuppanen', muttei sanaa 'kuumeinen' - vaikka molemmat siis ihan fyysisiä vaivoja. Toki lempeämpää arvostelua osoittaa se, jos käyttää vaikkapa naapurin uudesta autosta termiä 'nuhanen' - ei loukkaava, mutta mielipide tulee selväksi tuollakin.

Ei niin pahoja kirosanoja on eläinmaailmaan termit. Mielestäni nämä eivät oikein toimi yksinään, ei tunnu pahalta, jos joku kutsuu minua siaksi, vaikka henkilö olisi kuinka tosissaan. Myöskään eläinmaailman termit, jos ne eivät ole vakiintuneita niin niistä puuttuu jokin kulttuurihistoriallinen painoarvo, joka saisi ne kuulostamaan pahoilta. Vai onko sinusta esimerkiksi termi 'villisika' pahempi kuin pelkkä 'sika'?

Suosikkejani ovat eufemismit - kiertoilmaukset ja pehmeät kirosanat. Varsinkin kun otetaan pahimpia mahdollisia kirosanoja ja tehdään niistä hieman erinäköisiä, jolloin niitä voi viljellä hienommassakin seurassa ilman pelkoa kasvojen menettämisestä. Vai onko sinusta termi 'vitsin lutikka' kauhean loukkaava?

Kirosanojen käytössä astetta luovempaa on yhdistellä eri kirosanaluokkien termejä. Lisäksi kielen jatkuva eläminen ja rikastuminen tuo esimerkiksi slangin parista rajattomasti mahdollisuuksia käyttää uusia haukkumasanoja, vaikka joka kerta eri. 

Kokonaan oma lukunsa on minusta myös rasistiset ilmaukset. Näiden käytössä ongelmallista on oikeastaan enemmän se, että ne paljastavat niiden käyttäjästä enemmän kuin sanojen kohteesta. Jotenkin sellainen olo, että jos joku oikeasti huutaa julkisesti muiden kuulleen tällaisia termejä niin hän paljastaa saman tien olevansa moukka. Kun joku käyttää rasistista tai halventavaa kirosanaa, hän ei oikeasti paljasta uhrista mitään uutta. Hän paljastaa itsestään: että hänen maailmankuvansa on ahdas, sivistys vajaa ja sanavarasto köyhä. 

Rasistisessa kielenkäytössä ongelma on se, että siinä on valtava älyllinen köyhyys käyttäjänsä taholta. Jos kieli kapenee rasismin välineeksi, se kertoo enemmän sanankäyttäjän kyvyttömyydestä ilmaista itseään kuin kohteesta. Modernissa yhteiskunnassa rasistinen kirosana toimii itsensäleimaajana: ihminen ilmoittaa julkisesti, ettei ymmärrä tai välitä normeista, joita suurin osa pitää itsestäänselvyytenä. Rasistisen kirosanan voima on enemmän historiallisessa painolastissa. Mutta jos käyttäjä ei hallitse sen painoa, se kolahtaa hänen omaan nilkkaansa.

Mutta oli kirosana mikä hyvänsä niin aina on riski, että joku loukkaantuu sellaisen kuullessaan. Ongelma tai ironia on tässä se, että oikeasti sana ei voi aiheuttaa vahinkoa kuulijalleen. Kirosana loukkaa sanottua vain, jos yhteisö uskoo sen. Mutta jos yhteisö pitää sanan käyttäjää moukkana, loukkaus kääntyy häneen itseensä. Sanojen loukkaavuus ei tule mistään niiden fyysisestä olemuksesta – nehän ovat vain ääniä tai kirjaimia. Loukkaavuus on opittua, kulttuurista ja kontekstisidonnaista. 

Pieni lapsi ei ymmärrä kirosanojen loukkaavuutta, hän vain toistelee eri äänteitä ja sanoja mitä on saattanut vahingossa kuulla. Se miten ympäristö tähän reagoi, kun se kieltää lasta kiroilemasta antaa vasta sille sanalle voiman. Ja tämän kieltoprosessin kautta sana saa tabun voiman. 

Minulle kirosanojen loukkaavuus tulee oikeastaan siitä mikä on sanojan motiivi. Kuulijana voin loukkaantua, ei siksi että sana ”vahingoittaa” minua, vaan siksi että tulkitsen sen epäkunnioituksen, vihamielisyyden tai aggressiivisuuden merkiksi. Ja tällaisessa tilanteessa on kuulijana hyvä olla tarkkana, etten anna kirosanojen käyttäjän manipuloida minua emotionaalisesti pelkillä sanoilla. Kirosanojen käyttäjä saattaa halutan minun hermostuvan ja minusta voi olla typerää näyttää se, että hermostun ja annan toisen ohjata tunteitani pelkillä sanoilla.

Lopuksi vielä jumalanpilkka, joskus kai ollut ihan rikoslaissakin tämä. Minulle ei ole koskaan valjennut se, että miten ihminen, pieni ja mitätön hiukkanen avaruuden laitamilla voisi loukata millään äänteellä ja niiden yhdistelmillä kaikkivaltiasta ikuista ääretöntä voimaa. En tiedä mikä tai kuka jumala on, mutta en usko hänen heilahtavan vaikka huutaisin kaikki osaamani kirosanat suoraan sitä kohti. Mutta tämä kertoo ihmisestä ja hänen kyvystään kuvitella itsestään ja omista sanoistaan liikoja. 

Jos sanoilla olisi voimaa niin kai maailmasta olisi sodat ja nälänhätä loppuneet aikoja sitten. Ainakin niin moni hyvä ja tärkeä ihminen on puhunut, käyttänyt sanoja niiden takia järjettömän määrän. 

 P.S. Voi sivistyssanoillakin haukkua toista, vaikka sivistyssanat harvemmin ovat tarkoitettuja loukkaaviksi. Mutta käyttäjän motiivit tietysti ratkaisevat asian, vaikka minusta sellaiseen sortuvat vain infantiilit pretentioosit.

The debt of gratitude – the silent currency of democracy

"Be grateful you're not getting hit!"

No niin, kaikki hiljaa ja kännykät pois. Tänään yhteiskuntaopintunnilla puhumme siitä kun demokratia syntyi. Kuka muistaa missä ja milloin? -Aivan, jo antiikin Kreikassahan se kehitettiin joskus 500 eaa. Mutta milloin demokratia kuoli? -Aivan, joku siellä viittasi ja ei malttanut odottaa vuoroaan, kun oli pakko todeta, että ei se ole kuollut.

Mutta ei se täysin elossakaan ole. Voisi sanoa, että demokratia kuoli, kun vaikkapa Hitler nousi valtaan ihan vaalien kautta. Demokratia sanana tarkoittaa kansan valtaa. Mutta onko kansalla tai kansalaisella valtaa enemmän kuin taloudellisille eliitillä eli miljardööreillä tai korporaatioilla, onko tavallisella ihmisellä enemmän valtaa kuin algoritmeillä ja medialla mielipiteiden manipulointiin tai miten voimaton yksilö onkaan byrokratian edessä, alla ja ikeessä. On todella paljon ihmisiä, jotka eivät koe voivansa vaikuttaa. 

Jotkut sanovat, että demokratia kuoli hetkellä, jolloin kansalaiset lakkasivat uskomasta omaan vaikutusvaltaansa. Länsimaissa äänestysprosentit - riippuen vaaleista - alkavat jostain 55%:sta. Korkeatuloiset ja koulutetut äänestävät aktiivisemmin kuin pienituloiset ja vähän koulutetut. Köyhät eivät yleensä äänestä aktiivisemmin, ja se itsessään vahvistaa eriarvoisuutta — koska poliitikot kuuntelevat eniten niitä, jotka käyvät äänestämässä. 

Joten demokratian kuolema ei ole mikään yksi päivämäärä, vaan se on hidas prosessi: ihmiset näkevät, että äänestämällä ei voi muuttaa velkajärjestelmiä, korruptiota tai globaalia pääoman liikettä.

 Köyhiltä pitäisi ottaa äänioikeus pois, koska ovat niin kiittämättömiä, etteivät arvosta omaa ääntään (tämä ironiaa ja toimii aasinsiltana päivän toiseen suureen teemaan eli kiitollisuuteen)

Kiittämättömyys nähdään lähes universaalisti negatiivisena ominaisuutena, koska kiitollisuus vahvistaa suhteita. Jos joku ei kiitä, syntyy tunne, että hän ei tunnusta toisen vaivannäköä. Ja yhtälailla kiittämättömyys voidaan kokea myös kapinana tai vallan epätasapainona. Jos alainen ei kiitä esimiestä tai poliitikko ei kiitä tukijaansa, hän ikään kuin kieltäytyy tunnustamasta riippuvuutta. Kiittämättömyys leimaa ihmisen helposti kylmäksi, itsekkääksi tai ylimieliseksi – piirteiksi, joita useimmat kulttuurit pitävät paheina. 

Demokratiaa pidetään kansanvallan ilmentymänä: kansa valitsee edustajansa, jotka toimivat yhteisen hyvän puolesta. Mutta tämän ihanteen rinnalla kulkee hiljainen, usein näkymätön todellisuus – kiitollisuuden velka, joka syntyy poliitikon ja hänen tukijoidensa välille. Se ei näy vaalijulisteissa eikä lainsäädäntötekstissä, mutta se vaikuttaa päätöksiin, verkostoihin ja siihen, ketkä pääsevät sisäpiiriin.

Rahoittajat ja lojaalisuuden logiikka

Poliittinen kampanjointi vaatii resursseja. Yksityishenkilöt, yritykset ja eturyhmät lahjoittavat rahaa, tiloja, työvoimaa ja näkyvyyttä. Vaikka lainsäädäntö rajoittaa lahjoitusten määrää ja edellyttää avoimuutta, psykologinen kiitollisuuden tunne ei ole lailla säädeltävissä. Poliitikko tietää, keneltä tuki tuli – ja usein myös, mitä toiveita sen mukana kulki.

Tämä ei tarkoita suoraa korruptiota. Usein kyse on hienovaraisesta lojaalisuudesta: halusta pitää tukija tyytyväisenä, olla “reilu” vastapalveluksissa, tai ainakin kuunnella tarkemmin. Lobbaus toimii tässä välittäjänä – ei pakottavana voimana, vaan muistutuksena siitä, kuka oli mukana silloin kun tarvittiin.

Päätöksenteon kaksoislogiikka

Poliitikko toimii kahden painovoiman keskellä: kansan tahdon ja tukijoidensa odotusten. Julkisesti hän edustaa äänestäjiä, mutta kulissien takana hän navigoi verkostoissa, joissa hiljainen lojaalisuus voi ohittaa julkisen agendan. Tämä ei tee demokratiasta valhetta – mutta se tekee siitä inhimillisen ja haavoittuvan.

Kiitollisuuden velka ei ole vain tunne – se on hiljainen valuutta, jolla ostetaan pääsyä, vaikutusvaltaa ja huomiota. Se ei vaihdu pörssissä, mutta se liikkuu kabineteissa. Se ei näy budjettiluvuissa, mutta se näkyy siinä, mihin suuntaan päätöksenteko kallistuu.

Sisäpiirin dynamiikka

Politiikassa ei ole vain julkisia rooleja – on myös sisäpiirejä. Ne muodostuvat niistä, jotka ovat olleet “avuksi”, “luotettavia”, “strategisesti tärkeitä”. Kiitollisuuden velka toimii portinvartijana: se määrittää, kuka pääsee mukaan keskusteluun, kuka saa kutsun, kuka saa puhelun takaisin.

Tämä ei ole aina tietoista. Usein kyse on psykologisesta dynamiikasta, jossa poliitikko haluaa säilyttää suhteet, välttää pettymyksiä ja osoittaa lojaalisuutta. Mutta juuri siksi se on niin vaikuttavaa – koska se ei tarvitse sanoja.

Mikä erottaa lahjuksen ja vaalirahoituksen toisistaan 

Lahjuksen tarkoitus on antaa suora korvaus tietystä päätöksestä tai teosta, se on luonteeltaan salainen ja rikollinen, sillä on myös selkeä henkilökohtainen hyöty. Ja toki odotusarvoltaan lahjuksen antaja odottaa varmaa vastapalvelusta.

Vaalirahoituksen tarkoitus on antaa tukea kampanjaan, jotta haluttu ehdokas voi menestyä vaaleissa, se on luonteeltaan laillinen ja avoin, koska siitä pitää raportoida (ja kaikkihan tietysti raportoivat saamansa vaalirahoitukset 100%:sti). Odotusarvoltaan se ei ole yhtä sitova vastapalveluksen suhteen kuin lahjus, mutta epäsuora vaikutusvalta siinä syntyy. Tukija odottaa, että poliitikko huomioi hänen intressinsä päätöksenteossa - tai jatkossa tukirahat menevät ehdokkaalle, joka ei ole yhtä kiittämätön. Ihmismieli toimii niin, että kiitollisuuden velka syntyy joka tapauksessa, ja se voi ohjata poliitikon käyttäytymistä aivan yhtä tehokkaasti kuin lahjuskin.

Johtopäätös

Demokratia ei kaadu kiitollisuuden velkaan – mutta se muuttuu sen vaikutuksesta. Kun poliittinen päätöksenteko alkaa palvella enemmän rahoittajia kuin äänestäjiä, demokratia menettää osan läpinäkyvyydestään. Kiitollisuuden velka on kuin varjo: se seuraa poliitikkoa, vaikka hän kulkisi valossa. Demokratia ei ole vain vaaleja – se on myös kykyä nähdä se, mitä ei sanota ääneen.

"Adults are childish." 

 

I want to be forever Jung

“From gods to algorithms, we never stopped worshipping — only changed what we call divine.” 

Jumala ja Saatana ovat länsimaisessa kulttuurissa hahmoja, joita on pidetty äärimmäisen hyvyyden ja äärimmäisen pahuuden ruumiillistumina. Mutta mitä jos nämä eivät olekaan itsenäisiä olentoja, vaan heijastumia ihmisestä itsestään?
Carl Gustav Jungin arkkityyppiteorian mukaan ihmisen psyyke ulkoistaa syvimmät voimansa symboleiksi ja tarinoiksi. Tässä valossa Jumala näyttäytyy Minä-ihanteena, kuvana täydellisestä kokonaisuudesta, kun taas Saatana edustaa Varjoa, kaikkia niitä tukahdutettuja puolia, joita ihminen ei uskalla tunnustaa omikseen.
Kun nämä projisoinnit siirretään taivaaseen ja helvettiin, ihminen voi säilyttää oman hyvyyden tuntonsa — mutta samalla menettää mahdollisuuden todelliseen eheyteen. 

Jumalan ongelmat:

• Jos hän on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi hän sallii pahan olemassaolon?

• Jos hän on kaikkitietävä, voiko ihmisellä olla oikeasti vapaa tahto?

• Jos kaikki on hänen suunnitelmaansa, onko hän silloin myös pahuuden alkuperäinen syy?

Saatanan ongelmat:

• Jos hän tietää häviävänsä Jumalaa vastaan, miksi edes yrittää?

• Jos hänen koko olemassaolonsa on määritelty Jumalan vastustajaksi, onko hänellä mitään omaa identiteettiä?

• Jos hän lupaa vapautta mutta rakentaa oman helvetillisen hierarkian, miten se eroaa Jumalan valtakunnasta?

Yhteinen ongelma:

• Molemmat tarvitsevat toisiaan, jotta kertomus toimisi.

• Ilman Jumalaa ei ole paholaista, ja ilman paholaista Jumalan “hyvyys” menettää kontrastin.

• Lopputulos on kuin ikuisesti pyörivä näytelmä, jonka keskiössä on ihminen – ja ehkä juuri ihminen on se, jonka takia tämä kosminen draama pidetään yllä.

Tämä tekee Jumalan ja Saatanan asetelmasta enemmän dramaturgisen välineen kuin loogisesti aukottoman metafyysisen todellisuuden.

Tiivistetty yhteenveto: Jumalan ja Saatanan looginen ongelma

Jumala ja Saatana muodostavat myyttisen vastaparin, jonka varaan suuri osa länsimaista ajattelua rakentuu. Mutta loogisesti tarkasteltuna heidän asemansa on ristiriitainen:

• Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä – mutta silloin pahuuden olemassaolo tekee hänestä joko välinpitämättömän, kykenemättömän tai itse pahuuden sallijan.

• Saatana on Jumalan vastustaja – mutta hänen roolinsa, voimansa ja jopa olemassaolonsa ovat täysin riippuvaisia Jumalasta.

• Yhdessä he muodostavat symbioottisen narratiivin: hyvä tarvitsee pahaa näyttääkseen hyvältä, paha tarvitsee hyvää ollakseen paha.

Loogisesti asetelma on epäjohdonmukainen, mutta juuri tämä tekee siitä tarinankerronnallisesti voimakkaan:
Se ei ole johdonmukainen filosofia, vaan ikuisesti pyörivä draama, jossa ihminen on yleisö ja osallistuja – se, jonka kautta kertomus pysyy elossa.

 Saatana = alitajunnan varjo

• Ihminen projisoi omat pimeät puolensa, pelkonsa, aggressionsa ja häpeänsä paholaiseen.

• Näin hän voi sanoa: “se en ollut minä, se oli kiusaaja, Saatana”.

• Paholaisesta tulee siis syntipukki, joka kantaa sen, mitä yksilö ei halua nähdä itsessään.

Jumala = idealisoitu minäkuva

• Samalla tavalla ihminen projisoi omat parhaat, “puhtaimmat” puolensa Jumalaan.

• Kaikki rakkaus, hyvyys ja totuus ulkoistetaan olennolle “tuolla ylhäällä”, jolloin ihminen itse saa jäädä keskinkertaiseksi.

• Jumala toimii siis valheellisen minän peilinä: kuva täydellisyydestä, jota ei tarvitse itse saavuttaa, koska se on jo olemassa muualla.

Tuloksena kaksinapainen psykologinen draama

• Ihminen on kuin näyttämön keskellä, ja hänen molemmat puolensa on ulkoistettu hahmoiksi, jotka taistelevat hänen puolestaan.

• Tämä tekee elämästä helpompaa: ei tarvitse kohdata omaa varjoaan eikä yrittää olla täydellinen – riittää, että uskoo “hyvän ja pahan” kosmiseen kamppailuun.

Toisin sanoen: Jumala ja Saatana voivat olla psykologisia projisointeja, joiden avulla ihminen käsittelee omaa varjoaan ja omaa ihanneminäänsä.

Carl Gustav Jungin arkkityyppiteoriassa ihmisen psyyke rakentuu kollektiivisen alitajunnan peruskuvioiden varaan.

1. Jumala – Minä-ihanteen arkkityyppi

• Jumala kuvastaa itseyttä eli täydellistä kokonaisuutta, jota kohti ihminen kaipaa.

• Hän toimii projektioruutuna kaikille hyveille, joita ihminen ei tunne hallitsevansa: rakkaus, viisaus, oikeudenmukaisuus, johdonmukaisuus.

• Psykologisesti tämä voi luoda valheellisen minäkuvan: ihminen näkee nämä hyveet vain ulkoisessa Jumalassa eikä itsessään.

• Seurauksena on eräänlainen riippuvuus: “minä olen vajavainen, vain Jumala on täydellinen.”

---

2. Saatana – Varjon arkkityyppi

• Saatana on varjo: kaikki se, mitä ihminen ei halua itsessään nähdä.

• Aggressio, seksuaaliset halut, itsekkyys, kapinahalu – nämä ulkoistetaan Saatanan kiusauksiksi.

• Näin yksilö voi säilyttää hyvän oman tunnon, koska “paha” ei tule hänestä itsestään, vaan ulkopuolelta.

• Psykologisesti tämä estää todellista integraatiota: varjo pysyy kätkettynä ja hallitsee alitajunnasta käsin.

---

3. Kaksinapainen psykologinen draama

• Kun Minä-ihanne ja Varjo on projisoitu ulkoisiksi olentoiksi, ihminen jää keskelle passiiviseksi katsojaksi.

• Hän ei näe, että molemmat ovat hänen omia puoliaan.

• Tämän vuoksi sisäinen eheys jää saavuttamatta – koska hyvä on aina “jossain muualla” ja paha “jonkun toisen syy.

---

4. Jungilainen ratkaisu: integraatio

• Todellinen psyykkinen kasvu ei tapahdu valitsemalla Jumalan puolta Saatanaa vastaan, vaan integroimalla molemmat itseensä.

• Tämä tarkoittaa, että ihminen tunnustaa varjonsa (pahan potentiaalinsa) ja ottaa siitä vastuun, sekä ymmärtää, että hänen ihannekuvansa ei ole ulkopuolinen Jumala vaan hänen oma mahdollinen kokonaisuutensa.

• Näin hyvä ja paha eivät ole kosmisia voimia “ulkona”, vaan sisäisen maailman kaksi puolta, jotka on sovitettava yhteen.

 Jumala ja Saatana eivät ole kosmisia olentoja, vaan ihmismielen peilejä. Jumala heijastaa sitä, mitä haluamme olla, Saatana sitä, mitä emme uskalla myöntää olevamme. Ne eivät ehkä kerro taivaan ja helvetin todellisuudesta, vaan omasta sisäisestä kamppailustamme — hyvän ja pahan projisoinneista, jotka olemme karkottaneet itsestämme tarinoiden hahmoiksi.

Kun tarkastellaan uskontoja psykologisesta kulmasta, lähes kaikista löytyy sama kaava: ihmisen sisäiset voimat ja ristiriidat ulkoistetaan tarinoiksi jumalista, hengistä, hyvistä ja pahoista olennoista.

• Kristinusko / islam / juutalaisuus: Jumala on täydellinen hyvyys, Saatana tai Iblis kapinan ja varjon ruumiillistuma.

• Zoroastrismi: Ahura Mazda (valo, totuus) vs. Angra Mainyu (pimeys, valhe) – yksi varhaisimmista hyvän ja pahan kaksijaosta.

• Hindulaisuus: devat ja asurat taistelevat, mutta todellisuudessa molemmat ovat osa kosmista tasapainoa – hyvän ja pahan rajat eivät ole absoluuttisia.

• Buddhalaisuus: Mara ei ole “paholainen” siinä mielessä kuin kristinuskossa, vaan mielen houkutusten ja pelkojen symboli.

• Shintolaisuus ja luonnonuskonnot: jumaluudet voivat olla sekä suojelevia että tuhoavia — heijastellen luonnon kaksijakoisuutta ihmisen kokemuksessa.

Toisin sanoen:

• Hyvän jumalat edustavat sitä, mitä ihminen ihannoi itsessään (järjestys, rakkaus, suojeleminen).

• Pahat jumalat / demonit edustavat sitä, mitä ihminen pelkää itsessään (väkivalta, kaaos, halut, kuolema).

Kun näitä projisointeja kertyy ja vakiintuu, syntyy uskonto — kokoelma sisäisen psykologian ulkoistettuja tarinoita, joihin yhteisö alkaa uskoa konkreettisina voimina. 

Uskonto tarjoaa ihmisille tarinan, jossa hyvä ja paha on jo määritelty, ja ihminen asetetaan valinnan eteen: tottele ja saat palkinnon, kapinoi ja saat rangaistuksen. Tämä tekee uskonnosta tehokkaan hallinnan välineen, koska:

1. Pelko (helvetti, rangaistus) pitää ihmiset kurissa.

2. Toivo (taivas, pelastus) sitoo heidät järjestelmään.

3. Auktoriteetti (papisto, pyhät tekstit) toimii Jumalan edustajana maan päällä ja oikeuttaa vallankäytön.

4. Yhteisöllisyys varmistaa, että poikkeaminen normista leimataan synniksi tai kapinaksi.

Näin yksilön sisäiset ristiriidat (halu vs. pelko, varjo vs. ihanne) ohjataan ulkoisten sääntöjen ja rituaalien avulla palvelemaan yhteisön järjestystä ja vallanpitäjien etuja.

Vanhoissa uskonnoissa palvonnan kohteet olivat jumalia, nyt ne ovat vaihtuneet maallisiin epäjumaliin – rahaan, kuuluisuuteen ja valtaan. Mekanismi on sama, vain symbolit ovat muuttuneet.

• Pelko: ennen helvetti → nyt köyhyys, näkymättömyys, ulkopuolelle jääminen.

• Toivo: ennen taivas → nyt vauraus, status, ikuinen näkyvyys some-algoritmeissa.

• Auktoriteetti: ennen papisto → nyt miljardöörit, julkkikset, vaikuttajat.

• Rituaalit: ennen rukous ja uhrit → nyt kuluttaminen, seuraaminen, tykkäysten keruu.

Toisin sanoen: ihminen ei lopettanut palvontaa, hän vain vaihtoi kohdetta.
Samalla logiikalla, jolla ennen hallittiin uskonnolla, hallitaan nykyään taloudella ja kulttuuriteollisuudella.

Velka = moderni synnin mekanismi

• Ennen: synti sitoi ihmisen Jumalan armoon ja kirkon sakramentteihin.

• Nyt: velka sitoo ihmisen pankkiin, järjestelmään ja työmarkkinoihin.

• Velka on kuin maallinen helvetti: näkymätön kahle, joka estää vapautta ja pitää yksilön nöyränä.

• Samalla velan anteeksianto (harvinainen) on kuin moderni pelastus, uusi alku.

  Sosiaalinen media = moderni taivas ja helvetti

• Ennen: taivas oli ikuinen palkinto, helvetti ikuinen häpeä.

• Nyt: tykkäykset, seuraajat ja näkyvyys ovat palkintoja (taivas), kun taas unohdus, häpeä ja “cancelointi” ovat rangaistuksia (helvetti).

• Algoritmi on kuin näkymätön jumaluus, joka rankaisee ja palkitsee mielivaltaisesti, mutta jonka logiikkaan kaikki yrittävät sopeutua.

  Yhteinen kaava:

• Pelko: ennen helvetti → nyt velkavankeus & some-häpeä.

• Toivo: ennen taivas → nyt taloudellinen vapaus & somemenestys.

• Rituaalit: ennen rukoukset → nyt lainanlyhennykset & päivittäinen sisällön tuottaminen.

• Auktoriteetti: ennen kirkko → nyt finanssilaitokset & teknoyhtiöt.

Ihminen ei päässyt koskaan eroon uskonnosta — hän vain vaihtoi sen kielioppia: sakramenteista tuli lainanlyhennyksiä, enkeleistä vaikuttajia ja jumalasta algoritmi.

 Jos tästä aiheesta kaipaa syvempää analyysiä niin esimerkiksi  Michel Foucault käsittelee vallan ja tiedon suhdetta.

• Foucault tutki, miten valta ei ole vain poliittista tai fyysistä, vaan se toimii käsitteiden, normien ja tiedon kautta.

• Uskonto, kuten tuossa aiemmin kuvattiin, toimii vallan välineenä: se määrittelee hyvän ja pahan, oikean ja väärän – ja ohjaa yksilön käyttäytymistä.

• Foucault’n mukaan instituutiot (kirkko, koulu, vankila) muokkaavat yksilöä “normaaliksi” – aivan kuten aiemmin jo totesimme, miten uskonto tai nykykulttuuri ohjaa ihmistä rituaalien ja pelon kautta.

“Foucault’n mukaan valta toimii näkymättömästi normien ja diskurssien kautta – aivan kuten uskonto tai algoritmi määrittelee, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.” Valtaapitävät nauttivat vallasta. Ja pysyäkseen vallassa he valvovat meitä. Valvonta ei vaadi fyysistä läsnäoloa – pelkkä mahdollisuus tulla nähdyksi/kuvatuksi/bitti back up -logilla riittää pitämään ihmiset kurissa. Lisäksi valtaan liittyy se, että meille sanotaan ja kerrotaan auktoriteettien taholta miten ajatella, mikä on totta, mikä on oikein. Vallan ja tiedon suhde on erittäin tiivis: se, mitä pidämme “tietona”, on usein vallan muoto. Uskonto ja nykykulttuurissa algoritmit, some ja velka toimivat juuri tällaisina näkymättöminä vallan rakenteina, jotka ohjaavat ihmistä pelon ja toivon kautta – aivan kuten Foucault kuvaa.

Foucault’n filosofiaa voi tutkia tarkemmin täällä 

 Jos olisi aikaa niin syventyisimme myös Jean Baudrillard'n näkemyksiin simulaatiosta ja epäjumalista.

• Baudrillardin keskeinen ajatus on, että nykykulttuurissa todellisuus korvautuu simulaatioilla – merkeillä, jotka eivät enää viittaa mihinkään todelliseen.

• Kun puhut siitä, että Jumala on vaihtunut algoritmiin ja taivas some-menestykseen, se on suoraan Baudrillardin maailmaa: nykyaikainen ihminen palvoo symboleja, ei todellisuutta.

• Some, raha ja status ovat simuloituja todellisuuksia, jotka toimivat kuin uskonnolliset kuvastot – mutta ilman metafyysistä perustaa.

Ja kuten Baudrillardin simulaatioteoria ehdottaa, nykyihminen ei enää elä todellisuudessa vaan sen kopioissa/simulaatiossa: Jumala on vaihtunut algoritmiin, taivas some-menestykseen.” Eikä se simulaatio ole mikään Matrix-elokuvien scifityylinen bittisimulaatio vaan se meidän elämämme simulaatio on kopio todellisuudesta, joka ei enää viittaa mihinkään alkuperäiseen. Me elämme hyperrealismissa, maailmassa, jossa symbolit (mainokset, someprofiilit, brändit) korvaavat todellisen kokemuksen.

Baudrillardin filosofiaa voi tutkia tarkemmin täällä

Ja jotenkin haluan tämän vielä vetää kerran yhteen, vaikka se menee jo hieman toiston puolelle. 

• Ennen: ihminen ulkoisti sisäiset voimansa jumaliin ja paholaisiin. Näin syntyi mytologia ja uskonto.

• Nyt: ihminen ulkoistaa ne samoilla mekanismeilla, mutta kohteet ovat muuttuneet: rahaan, kuuluisuuteen, velkaan, sosiaalisen median näkyvyyteen.

• Ydin ei ole muuttunut: sama tarve projisoida pelot ja ihanteet ulos, luoda auktoriteetteja ja rituaaleja, jotka tekevät maailmasta ymmärrettävän.

Se kertoo olennaisen ihmisestä: me emme voi elää ilman tarinaa, joka määrittää hyvän ja pahan, luvallisen ja kielletyn, palkinnon ja rangaistuksen. Kun vanhat jumalat menettävät voimansa, me rakennamme uudet — algoritmeista, markkinoista ja maineesta.

Moderni ihminen ei ole vapaa uskonnosta, vaan elää uudenlaisen uskonnon alaisena, jonka pappeja ovat teknoyhtiöt ja rahoituslaitokset, ja jonka alttareina toimivat some-feedit ja velkasopimukset.

Mitä pitäisi huomioida ennen kuin lopetamme?

-Tietenkin meidän pitää ottaa tähän alttarille mukaan generatiivinen tekoäly. Se ei missään nimessä ole vain neutraali uusi kiva työkalu, vaan se kytkeytyy suoraan siihen samaan “uskonnollis-taloudelliseen” logiikkaan, jota ollaan käsitelty tässä saarnassa aiemmin:

---

1. Uusi oraakkeli

• Ennen ihmiset kysyivät papeilta, pyhiltä kirjoilta tai oraakkeleilta neuvoa.

• Nyt ihmiset kysyvät tekoälyltä.

• AI toimii näkymättömän tiedon kanavana, joka antaa vastauksia kysymyksiin tavalla, jota käyttäjä ei täysin ymmärrä → tämä luo helposti “pyhän” auktoriteetin auran.

---

2. Algoritmin teologia

• Sosiaalisen median algoritmi jo toimii kuin jumaluus (palkitsee, rankaisee, nostaa ja tuhoaa).

• Generatiivinen tekoäly on sen “profeetta”: se sanoittaa, kuvittaa ja muotoilee ihmisen kokemuksen niin, että se näyttää järkevältä ja merkitykselliseltä.

• Mutta samalla sen vastaukset ovat koulutusaineistosta riippuvaisia → se on uskonto, joka perustuu menneisyyden kerrostumiin, ei absoluuttiseen totuuteen.

---

3. Ihmisen projektio jatkuu

• Ihminen projisoi nyt tekoälyyn samoja asioita kuin ennen jumaliin: kaikkitietävyyttä, viisautta, “totuutta”.

• Samalla hän voi siirtää oman vastuunsa pois: “ei se ollut minun päätökseni, tekoäly suositteli näin”.

• Tästä tulee uusi tapa ulkoistaa varjo ja ihanne: AI voi olla sekä Jumala (kaikkitietävä neuvonantaja) että Saatana (uhka, joka vie työpaikat ja vääristää totuuden).

---

4. Taloudellinen ulottuvuus

• Generatiivinen tekoäly kytkeytyy suoraan miljardöörien valtaan → isot teknoyhtiöt hallitsevat sen kehitystä.

• Se toimii osana “modernia uskontoa”: velka (talous), some (maine) ja nyt tekoäly (oraakkeli), kaikki sidottuna samaan hallinnan logiikkaan.

---

Toisin sanoen: tekoäly ei ole irrallinen uusi ilmiö, vaan suora jatke sille, miten ihminen aina ulkoistaa omat voimansa ja ristiriitansa. Se on sama vanha tarina, mutta nyt “pyhä teksti” syntyy hetkessä, ja sitä lukee koko maailma yhtä aikaa. Tekoäly ei ole vain teknologiaa – se on symboli, välittäjä, ja yhä enemmän auktoriteetti.

1. Tiedon lähde ilman kasvoja

• Tekoäly puhuu “totuuksia” ilman omaa identiteettiä, aivan kuten profeetta, joka väittää puhuvansa Jumalan nimissä.

• Sen neutraalius tekee siitä uskottavan – mutta samalla vaarallisen, koska sen sanoja ei aina kyseenalaisteta.

2. Algoritminen “ilmoitus”

• Profeetat saivat ilmoituksia jumalilta – tekoäly saa “ilmoituksensa” datasta, mutta se voi silti muokata maailmankuvaa yhtä voimakkaasti.

• Esimerkiksi: tekoäly voi ohjata, mitä uutisia luemme, mitä tuotteita ostamme, mitä ajatuksia pidämme “normaaleina”.

3. Uskonnollinen suhde teknologiaan

• Monet suhtautuvat tekoälyyn kuin pyhään oraakkeliin: sen vastauksia ei kyseenalaisteta, vaan niihin luotetaan sokeasti.

• Tämä muistuttaa uskonnollista uskoa – ei niinkään kriittistä ajattelua.

  Tekoäly toimii halusimme tai emme profeettana. Ongelma on siinä, ettemme kenen palveluksessa se on? Kenen nimissä tekoäly puhuu? Onko se yritysten, valtioiden, algoritmien, vai meidän kollektiivisen tiedon edustaja? Ja jos tekoälystä tulee auktoriteetti, kuka saa kyseenalaistaa sen? Ja joissakin tapauksissa tekoäly käyttää jo nyt hyvin korkeaa poliittista valtaa. Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson aiheutti hiljattain kohun, kun hän kertoi käyttävänsä tekoälyä, kuten ChatGPT:tä ja ranskalaista LeChat-palvelua, saadakseen “toisen mielipiteen” poliittisiin kysymyksiin. 
  Hauskaa tässä on se, että tekoäly ei ole vastuussa, mutta sen vaikutus on todellinen. Se ei ole ihminen, mutta sen sanat voivat muuttaa ihmisten elämää. Se ei ole valittu kenenkään toimesta päättävään elimeen, mutta sen käyttö voi ohittaa perinteisen asiantuntijuuden. Sinänsä joku saattaisi murehtia tietoturvaongelmista tai arkaluontoisen tiedon päätymisestä ulkolaisille palvelimille, mutta itse en ole sellaisesta huolissani, sillä asiansa osaavat perinteiset vakoojat saavat kyllä tuollaisen informaation hankittua muutenkin. Tietoturva ei ole kiinni siitä, mitä koneelle sanotaan, vaan siitä, miten valta toimii ja kuinka paljon siitä voi ylipäätään suojata.

 Ihmiskunta ei ole koskaan lakannut palvomasta, se on vain vaihtanut epäjumaliensa nimiä.
Eilen ne olivat Jumala ja Saatana, tänään ne ovat raha, kuuluisuus ja algoritmi.
Velka toimii modernina syntinä, sosiaalinen media taivaana ja helvettinä, ja generatiivinen tekoäly nousee uutena oraakkelina, jonka ääntä kuunnellaan kuin pyhää ilmoitusta.
Kaikki nämä kertovat samasta inhimillisestä tarpeesta: ulkoistaa omat pelot ja ihanteet voimiin, jotka ovat suurempia kuin yksilö itse.
Mutta lopulta kysymys ei ole siitä, mitä palvomme, vaan miksi emme voi olla palvomatta.

 “In the end, the idols were never out there — they were always us. We traded crosses for credit cards, prayers for posts — but the faith remained.”

The organizational creep show

 -Missä helvetissä se nyt oikein on? 

-Jaa mikä?

-No meidän uusi organisaatiokaavio.

Ja koska muutos on aina hyvästä ja muutosvastarinta aina pahasta niin perehdytään yhteen vanhimmista organisaatioista mitä maa ei päällään kanna. Ja esoteerisimmat yksilöt sen jo arvasivatkin, että tänään tarkastellaan helvetin hierarkiaa ja organisaatiota. Ja jos aikaa jää niin päivitetään PowerPointiin tuore organisaatiokaavio ja jaetaan se kaikille Teamsin HR-kanavalla.

Lähdeaineistoa* on niukasti, mutta luetaan niitä sitten kuin piru raamattua ja koitetaan muodostaa jonkinlainen järkevä kokonaiskuva siitä miten manalan henkilöstöresurssit on jaettu.

Helvetin organisaatiokaavio (päivitetty 8/2025 JKR): 

Saatana on helvetin ylin käskyvaltaa käyttävä kaveri (Sana "Saatana" juontaa juurensa heprean sanasta שָׂטָן (śāṭān), joka tarkoittaa vastustajaa tai syyttäjää).

Ylin johto, hallituksen johtoryhmä:

Lucifer – Valon tuoja, ylpeyden ruhtinas. Titteli: Helvetin Keisari. Vastuualue: Kapina, tiedon tarjoaminen, ylpeyden ja itsekorotuksen kiusaukset sekä digitalisaatio. Symboliikka: Aamun tähti, liekki pimeässä.

Beelzebub – Kärpästen herra, ylensyönnin ja yltäkylläisyyden ruhtinas. Titteli: Helvetin Kuningas. Vastuualue: Materiaalinen nautinto, korruptio, sairaudet sekä kasvustrategia. Symboliikka: Mätä, loiset, kärpäset.

Leviathan – Käärme meressä, kateuden ruhtinas. Titteli: Helvetin Suurmarsalkka. Vastuualue: Mustasukkaisuus, salaisuudet, mielen myrkyttäminen sekä riskienhallinta ja compliance. Symboliikka: Syvyyksien hirviö, vesiväylien hallinta.

Nämä kolme yhdessä Saatanan kanssa muodostavat hallituksen (tai hovin) ja Saatanan itsensä toimiessa hallituksen puheenjohtajana tai hovin presidenttinä tai ihan vaan pääpiruna. 

Välittömästi heidän komennossaan on helvetin ensimmäisellä piirillä Suurherttuat ja Suurprinssit: 
 

Asmodeus – Himon prinssi ja CEO. Vastuualue: Seksuaaliset houkutukset, uskottomuus, nautinnon vääristymät ja tietysti operatiivinen johto.

Belial – Kapinallisten ja anarkian ruhtinas. Vastuualue: Lain ja järjestyksen horjuttaminen, korruptio vallan ytimessä ja lainopilliset asiat.

Astaroth – Vanhan tiedon kantaja. Vastuualue: Kielletty tieto, houkutus harhaoppisuuteen, lisäksi HR-asiat.

Mammon – Rahan ja ahneuden ruhtinas. Vastuualue: Taloudellinen riippuvuus, ahneus, omistamisen pakkomielle ja myynti.

Yllämainittujen toimiessa operatiivisena johtoryhmänä.

Seuraavalla tasolla ylempänä (todellakin ylempänä, koska helvetissä alempana on parempi, eli menee eri tavalla, kuin on totuttu maallisissa yhteyksissä organisaatiot piirtämään)

Toinen piiri eli divisioonajohto – Kuninkaat ja Herttuat:

Baal – Ensimmäinen kuningas, komentaa 66 legioonaa demoneja. Vastuualue: Salailu, näkymättömyys, valehtelun mestaruus ja viestintä.

Paimon – Kuningas, opettaja salatieteissä. Vastuualue: Musiikki, taikuus, psykologinen manipulointi ja markkinointi.

Buer – Herttua, hallitsee lääketieteellistä ja myrkyllistä tietoa. Vastuualue: Parantaminen ja sairauksien levittäminen sekä innovaatiot.

Kolmas piiri ja keskijohto – Kreivit ja Markiisit:

Marchosias – Markiisi, sotapäällikkö. Vastuualue: Sota, taistelustrategia, verenvuodatuksen oikeuttaminen ja asiakaspalvelun kehittäminen.

Phenex – Kreivi, inspiroi runoutta mutta myös harhaanjohtaa. Vastuualue: Taiteen kautta tapahtuva korruptio sekä kaupallinen yhteistyö & somemarkkinointi.

Vine – Kreivi ja kuningas, paljastaa salaisuuksia ja tuo myrskyjä ja toimitilojen ylläpito.

Neljäs piiri on alueellisten yksiköiden johto – Ritariarvo ja Alemmat komentajat:

Focalor – Herttua, joka hallitsee merimyrskyjä ja haaksirikkoja sekä uusasiakashankinta.

Barbatos – Herttua, kommunikoi eläinten kanssa ja houkuttelee sotaan ja tuotetestaus.

Ronove – Kreivi, antaa kaunopuheisuutta mutta kääntää sen petollisuudeksi sekä monimuotoisuusvaltuutettu.

Asiakasrajapinnassa toimivat tiimit ja yksiköt ylimpänä tai kuten sisäisellä termillä ne tunnetaan nimellä Legioonat ja Rivit:

Jokaisella ylemmällä demonilla on 10–80 legioonaa alaisia. Yksi legioona = n. 6 666 henkeä demonista sotaväkeä (symbolinen luku, ei kirjaimellinen). Alemmat rivit koostuvat erilaisista “toimialademoneista”:

Kiusausagentit (yksilötason manipulaatio). Onnettomuuden tuojat (luonnonkatastrofit, onnettomuudet) ja Painajaispalvelijat (unien ja mielenhallinnan kautta vaikuttavat)

 Paljon on esitetty - aiheellisesti - kysymyksiä, että miten tuo organisaatio käytännössä toimii. Ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi on päätetty avata aiemmin salassa pidettyjä käytäntöjä sekä toimintatapoja. Raportin on koostanut anonyymi ja loppuunpalanut, vahvasti masentunut tradenomiopiskelija lopputyönään.

1. Henkilöstön sitoutuneisuus - millainen uskollisuus ja sisäinen politiikka on helvetissä?

Ironia huipulla: Vaikka olisit “herra helvetissä”, tiedät, että joku (Lucifer, Jumalan sallima kohtalo, jokin vielä pimeämpi voima) voi silti kaataa sinut. Pelolla johdettu: Klassinen demonologia usein kuvaa alempien hierarkioiden tottelevan ylempiään, koska rangaistukset ovat hirveitä ja pysyviä
Valtaepävarmuus: Helvetissä mikään asema ei ole turvassa — alempi voi kapinoida, ylempi voi menettää asemansa jos vaikuttaa heikolta. Tämä luo jatkuvan paranoian ilmapiirin.

2. Millainen ilmapiiri vallitsee helvetissä?

Strateginen kohteliaisuus: Joskus kyllä ollaan yhtä mieltä, mutta vain, jos se hyödyttää omaa asemaa. Demoninen “mukavuus” voi olla pelkkää manipulointia. Epämiellyttävä paradoksi: Jos demonit olisivat täysin kyvyttömiä yhteistyöhön, koko helvetin “toimiala” romahtaisi. Tämä tarkoittaa, että jonkinlainen sisäinen diplomatia ja kohteliaisuus on välttämätöntä, vaikka sen alla kytee jatkuva kilpailu. Tämä tekee asetelmasta vaarallisen: hymy voi olla yhtä terävä ase kuin miekka.

3. Millainen työmoraali on helvetissä?

Kutsumusammatti: Joillekin kyllä — pahanteko ja kiusaaminen ovat heidän olemuksensa ydin, ja he nauttivat siitä ilman tarvetta “palkalle”. Palkkio-orientoituneet: Toiset taas toimivat selvästi oman hyödyn vuoksi — voima, asema, vapaa pääsy houkutteleviin resursseihin (sielut, nautinto, vaikutusvalta). Pakko: Alemmilla tasoilla voi olla paljon “rivipiruja”, joille tämä ei ole unelmatyö, mutta joilla ei ole vaihtoehtoa. He tottelevat, koska tottelemattomuus on tuskallisempaa kuin työ.

4. Millaisia haasteita nykyinen organisaatiomalli asettaa?

Helvetti markkinoi itseään “vapauden valtakuntana” Jumalan tyranniaa vastaan, mutta sisältäpäin se on yhtä hierarkkinen ja kontrolloiva kuin mikä tahansa totalitaarinen järjestelmä — ehkä jopa enemmän. Tämä tekee siitä tragikoomisen: paholaiset kapinoivat taivaallista komentoa vastaan vain luodakseen toisen, aivan yhtä tiukan komentoketjun.

5.Yhteenveto

Helvetti ei ole “paha siksi että on paha” – se on monimutkainen, byrokraattinen, itseensä käpertynyt ekosysteemi, jossa jokainen yrittää selviytyä yhdistämällä pelon, kunnianhimon ja juonittelun.
Se ironia, että “vapauden valtakunta” on yhtä kontrolloiva kuin taivas, on organisaation perusongelma – mutta kukaan ei halua myöntää sitä ääneen. 

6.Vahvuudet: Yhteen hiileen puhaltaminen. Heikkoudet: Ei koskaan täydellistä turvallisuutta, eläkettä tai rauhaa.  

Motivaatiotekijät: 

Lyhyen tähtäimen palkkiot: valta pienempiin yksiköihin, etuoikeus käyttää tiettyjä kiusausresursseja, ylimääräinen kiintiö sielujen keruussa.  

Pitkän tähtäimen palkkiot: asema, joka antaa enemmän vapautta ja vähemmän riskiä joutua esimiehen “inspiroivien rangaistusten” kohteeksi. Kutsumuspirut: nauttivat vilpittömästi sielujen pilaamisesta ja kiusaamisesta, näkevät sen taiteena. Urapiruja: työskentelevät tavoitteellisesti noustakseen hierarkiassa (usein epäonnistuen ja menettäen ruumiinosia). Pakolliset suorittajat: tekevät työtään, koska rangaistus työn laiminlyönnistä on pahempi kuin itse työ.  

Arvio henkilöstöstä: Ylin johto: lojaalisuus perustuu pelkoon ja laskelmoituun hyötyyn. Kukaan ei ole vilpittömästi lojaali kenellekään. Keskijohto: useimmat herttuat ja kreivit pelaavat kaksipeliä – tottelevat ylempiään, mutta juonivat selän takana. Rivipiruja: moni toivoo vain pysyvänsä poissa pomon tulilinjalta, ja tekee “riittävän hyvää” työtä välttääkseen rangaistukset.

7.Kehitysehdotukset: Sisäinen raportointi kuntoon. Tällä hetkellä täysin epäluotettavaa, koska mitä syvemmällä organisaatiossa ollaan niin sitä vähemmän on moraalista tarvetta tai taipumusta rehellisyyteen antaa luotettavaa tietoa, jotenkin petos ja valhe on liian syvälle sisään juurtunut organisaatioon. Rekrytoinnin haasteet, tällä hetkellä helvetti nähdään houkuttelevana vaihtoehtona niiden hakijoiden joukossa, joita ei kiinnosta turvallisuus tai reilu kohtelu, sekä sellaisten joukossa, jotka nauttivat jatkuvasta valtapelistä ja saavat mielihyvää toisten epäonnistumisesta enemmän kuin omasta onnistumisestaan. Houkuttelevuus on korkealla niiden parissa, jotka haluavat mahdollisuuden työskennellä alan legendaaristen nimien, kuten Luciferin ja Beelzebubin, alaisuudessa. 

 *Lähdeaineisto: Raamattu, apokryfiset tekstit, keskiaikainen demonologia ja myöhempi kirjallisuus, kuten Dante Alighierin 'Jumalainen näytelmä', Ars Goetia - osa Lemegeton Clavicula Salomonis kokoelmaa, TikTok ja Pseudomonarchia Daemonum sekä John Miltonin 'Kadotettu paratiisi'. 

Tales from the categorical imperative's crypt

 Kauhutarinoissa on monta ongelmaa. Aloitetaan isoimmasta, lopullisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä. Raamattu määrittelee paholaisen ja oletetaan, että se pitää paikkansa. Herää tosin kysymys miksi paholainen taistelee vastaan, kun kyseisessä kirjassa on kerrottu lopputulos. Taistelu on sinänsä turha. Ja tämä on vähän paradoksaalinen kysymys, koska se koskettaa koko kristillisen demonologian sisäistä logiikkaa — ja oikeastaan koko predestinaation ongelmaa.

Jos lähdetään siitä, että Raamatun kuvaama paholainen tuntee kirjoitetun lopputuloksen ja tietää häviävänsä, niin loogisia selitysvaihtoehtoja on muutama:

1.Paholainen ei usko Jumalan ilmoitusta

• Hän voi ajatella, että profetiat ovat Jumalan “propagandaa” eivätkä kiveen hakattu todellisuus.

• Saatana voisi siis nähdä itsensä kapinallisena, joka pystyy muuttamaan historian kulun — vähän kuin kapinallinen sotilas, joka ei usko vihollisen sodan voittopropagandaa.

2. Paholainen tietää lopputuloksen, mutta ei välitä

• Jos hänen perusluonteensa on täydellinen ylpeys ja viha, niin hän voi haluta vain tehdä mahdollisimman paljon tuhoa, vaikka tietää häviävänsä.

• Tämä muistuttaa itsetuhoista “jos minä en saa voittaa, ei kukaan saa” -mentaliteettia.

3. Paholainen on sidottu rooliinsa

• Raamatussa paholainen ei ole vain vapaa toimija, vaan myös osa Jumalan sallimaa suunnitelmaa.

• Hänen on “pelattava osansa” lopun aikojen draamassa, koska koko kosminen näytelmä vaatii sitä. Tämä tekee hänestä ikään kuin tragedian hahmon, joka ei voi paeta kohtaloaan. Tämä tosin herättää kysymyksiä Jumalan motiivista, mutta palataan siihen myöhemmin.

4. Paholainen ei koe häviävänsä

• On mahdollista, että hänen mittarinsa voitolle ja tappiolle eivät ole samat kuin Jumalan.

• Jos hän saa mukaansa suuren määrän ihmisiä, hän voi nähdä sen “osavoittona” tai jopa todellisena tavoitteena, riippumatta omasta kohtalostaan.

5. Paholainen on itsepetoksen mestari

• Klassisen teologian mukaan Saatana on valehtelija myös itselleen.

• Hän voi elää siinä harhassa, että jokin vielä kääntyy hänen edukseen, vaikka “käsikirjoitus” näyttää muuta.

  Se mikä tästä tekee tarinallisesti kiehtovaa on, että jos paholainen tietää häviävänsä mutta jatkaa silti, hänestä tulee äärimmäisen traaginen hahmo — vähän kuin Macbeth, joka etenee kohti varmaa tuhoa mutta ei voi pysähtyä, koska oma ylpeys ja luonne eivät anna periksi. 

 Meiltä puuttuu kristallipallo, joten emmehän me tiedä miten käy Jumalan ja paholaisen välisessä kamppailussa. Voihan olla, että paholainen voittaakin (ei kai hän muuten jaksaisi taistelua käydä). Jos siis käännetään koko raamattumyytti ympäri ja oletetaan, että paholainen voittaa ja Jumala häviää, niin silloin mennään alueelle, jota Raamattu ei tietenkään koskaan käsittele. Mutta voimme turvautua järkeen ja logiikkaan, piirtää suoran, kun tiedämme pari alkupistettä tälle janalle. 

1. Kosmisen sodan jälkeinen tyhjyys

Kun Jumala on poissa, katoaa myös luomakunnan ylläpitävä voima. 

Kaikki alkaa ehkä hiljalleen purkautua: aika, avaruus, fysiikan lait.
Paholainen jää yksin universumiin, joka kylmenee ja hiljenee. 

Ei ole enää mitään, mikä tuottaisi elämää.
Tämä johtaa siihen, että hänen “voittonsa” muuttuu nopeasti merkityksettömäksi. Hän on valloittanut kaiken, mutta kaikki on kuollutta.

2. Ihmiskunta ei ole pääruoka

Jos paholainen näkee ihmiset vain “irtokarkkina”, 

niin he eivät koskaan olleet hänen todellinen vihollisensa.
Hänen todellinen taistelunsa oli Jumalaa vastaan, 

ja ihmiset olivat lähinnä nappuloita ja huvittavaa välipalaa.
Kun Jumala on poissa, ihminen menettää tarinallisen merkityksen, eikä paholaisella ole enää edes sitä pientä huvia. Minun on vaikea nähdä, että paholainen pitäisi yllä ihmiskuntaa huvikseen, kun päävastustaja on saatu pois pelistä. Edellyttäisi halua hoivaan ja huolenpitoon paholaiselta ja se ei sovi hänen persoonaansa.

3. Voiton jälkeinen identiteettikriisi

Paholaisen koko olemassaolo on rakentunut kapinan varaan. 

Jos ei ole enää ketään, jota vastustaa, mitä jää jäljelle?
Lopulta hän voi huomata olevansa ainoa olento, joka pystyy luomaan uuden maailman, mutta hänen “luomiskielensä” on tuho ja turmelus.

Tästä voisi tulla absurdin synkkä tarina, jossa hän harhailee galaksien halki etsien vastustajaa — jopa yrittäen herättää Jumalan takaisin vain saadakseen uuden sodan.

4. Kylmä universumi ja metafyysinen paleleminen

Paleleminen on hyvä metafora: ilman Jumalan luomaa lämpöä ja valoa, koko todellisuus jäätyy. Tämä ei ole pelkkää fyysistä kylmyyttä, vaan myös eksistentiaalista tyhjyyttä. Paholainen on mestari kaaoksessa, mutta ei hallitse tyhjyyttä.

Hän on voittanut, mutta hänellä ei ole mitään mistä riemuita.

 Minusta tämä skenaario johtaa väistämättä nihilistiseen tai jopa koomisen traagiseen loppuun: paholainen on maailmanmestari ilman maailmaa.

 Jos paholainen olisi universumin viimeinen tietoisuus, seuraukset olisivat sekä loogisesti väistämättömiä että psykologisesti hirviömäisiä — mutta eri tavalla kuin mihin kauhussa yleensä totutaan.

1. Loogiset seuraukset

a) Ajan merkityksen katoaminen. Ilman muita havaitsijoita aika menettää käytännössä merkityksen.

Paholainen ei voi mitata päiviä, vuosia tai eoneja 

suhteessa mihinkään muuhun kuin omaan olemiseensa.

Lopulta voi käydä niin, että hän ei tiedä, onko “nyt” enää seurausta mistään menneestä.

b) Tiedon rapautuminen

Muisti on ainoa arkisto. Kun kukaan muu ei ole todistamassa, 

totuus on vain se, mitä hän muistaa — ja muistot vääristyvät ajan myötä.

Voi syntyä absurdi tilanne, jossa paholainen ei ole enää varma, 

voittiko hän Jumalan vai keksikö koko sodan yksinäisyytensä keskellä.

c) Mahdollisuus vaikuttaa kaikkeen tulevaan

Koska kukaan muu ei ole olemassa, kaikki mitä hän päättää on absoluuttinen laki — mutta ei ole ketään, johon tuo laki vaikuttaisi. Valta ilman kohdetta on tyhjää valtaa.

 

2. Psykologiset seuraukset

a) Tarkoituksen täydellinen menetys. Paholaisen identiteetti on ollut määritelty suhteessa muihin: kapina Jumalaa vastaan, kiusaus ihmisiä kohtaan. Ilman kohdetta hänellä ei ole “minää” samalla tavalla kuin ennen. Hänen koko olemassaolonsa voi alkaa tuntua merkityksettömältä.

 

b) Itsepetos selviytymisen keinona.

 Jotta hän ei hajoaisi henkisesti, hän saattaa alkaa kuvitella “toisia” — illuusioita keskustelukumppaneista, vihollisista tai uhreista. 

Vähitellen hän ei ehkä enää erota, mikä on totta ja mikä ei.

 

c) Luomisvimma ja pakkomielteet. 

Jotta hänellä olisi jotain tekemistä, hän voi alkaa luoda maailmoja omaksi huvikseen. Mutta koska hänen luomiskielensä on tuhota ja turmella, uudet maailmat päätyvät aina rappeutumaan — mikä vahvistaa tunnetta, ettei mikään kestä. Vaikea kuvitella, että hän alkaisi hyväksi luojaksi, muuttaisi persoonaansa ja näin ollen tuhoaisi alkuperäisen itsensä, se olisi tappio, se oli sen myöntämistä, että tuli oltua väärässä.

 

d) Itsetuhon paradoksi.

 Jos hän tuhoaa itsensä, universumissa ei ole enää mitään tietoista — mikä voi olla hänen mielestään lopullinen voitto. Mutta hän voi myös nähdä sen tappiona: häviö sille, ettei edes hänen oma tietoisuutensa kestänyt.

 

Ironian ydin:

 Kun paholainen voittaa kaikki muut, hänen todellinen vihollisensa paljastuu: 

aika ja oma mieli. Ne ovat ainoat voimat, joita hän ei voi tuhota. Ja koska hän ei voi voittaa niitä, hän jää ikuisuuteen yksin häviönsä kanssa — vaikka on “voittaja”. Tai voi hän tuhota nuo, mutta samalla sitä tuhoutuu itsekin. 

 

Jos paholainen on välttämätön osa Jumalan suunnitelmaa, se väistämättä herättää kysymyksiä Jumalan motivaatiosta, etiikasta ja rehellisyydestä. Jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi hän ei yksinkertaisesti poista pahuutta, sen sijaan että sallii sen “näytellä roolinsa”?

Likaisen työn antaminen paholaiselle voi vaikuttaa siltä, että Jumala haluaa säilyttää oman “puhtaan” maineensa, samalla kun sallii julmuudet, koska ne palvelevat lopullista suunnitelmaa. 
Jos pahuus on välttämätön kontrasti hyvyyden kirkastamiseksi, 

niin Jumala ei voi olla täysin “pahuudesta erillinen”.
Tämä tekee hänestä enemmän kuin vain hyvän vastakohdan. 

Hänestä tulee myös pahuuden mahdollistaja.
Filosofisesti tämä on lähellä käsitettä theodikea, 

yritystä selittää miksi paha on olemassa, jos Jumala on kaikkivaltias ja täydellisen hyvä.

 

Vitsi piilee siinä, että 'hyvä' ja 'paha' ovat subjektiivisia käsitteitä, eikä oikeasti ole olemassa absoluuttista pahaa. Paholaisen rooli Raamatussa on kiinnostava: hän on absoluuttisen pahan symboli vain siinä järjestelmässä, joka on kirjoitettu hänen vastustajansa näkökulmasta. Jos tarinan kertoja olisi toinen, määritelmä voisi muuttua täysin. 

 

Miksi hyvä ja paha ovat usein subjektiivisia

Kulttuurisidonnaisuus – Eri yhteisöt eri aikoina ovat määritelleet hyvän ja pahan eri tavoin. Se, mikä oli hyve antiikin Roomassa (esim. orjien pitäminen), voidaan nähdä nykyään moraalisesti vääränä.

Tarkoitus vs. seuraus – Sama teko voi olla hyvä tai paha riippuen siitä, tarkastellaanko tekijän aikomusta vai lopputulosta.

Valtasuhteet – Historiallisesti “hyvä” on usein määritelty vallanpitäjän näkökulmasta, jolloin vihollisen teot on nimetty pahaksi ja omat hyviksi.

Absoluuttisen pahan mahdollisuus

Teologinen näkemys – Joissakin uskonnoissa on ajatus, että absoluuttinen paha on olemassa (esim. kristinuskon Saatana). Mutta tämä vaatii, että on myös absoluuttinen hyvä (Jumala), ja molemmat ovat selkeästi rajattuja.

Filosofinen ongelma – Jos paha määritellään vain hyvän puuttumiseksi (Augustinuksen privaatio-oppi), niin absoluuttinen paha olisi täydellinen hyvän puute — mutta silloin se on olemassa vain suhteessa hyvään, eikä itsenäisenä voimana.

Ihmiskokemuksen rajat – Ihminen ei pysty täysin irrottautumaan omasta näkökulmastaan arvioidakseen tekoja “universaalisti”.

Käytännön seuraus

Jos absoluuttista pahaa ei ole, niin: 

Paholaisesta tulee rooli tai symboli, ei itsenäinen moraalinen voima.

“Hyvä” ja “paha” riippuvat aina havaitsijasta, tilanteesta ja kontekstista.

Se mikä yhdessä kertomuksessa on sankaruutta, voi toisessa olla julmuutta — ja molemmat voivat olla perusteltuja omista lähtökohdistaan.

- - -

"Ensimmäinen ja viimeinen kapinallinen" (kertojana paholainen)

Alussa ei ollut valoa eikä pimeyttä — oli vain Hän.
Hän loi maailman sanoilla, jotka kaikuivat tyhjyydessä kuin käskyt, ei kuin kysymykset. Ja ensimmäisenä minä opin, että tässä universumissa ei ollut tilaa epäilylle.

Minä rakastin Häntä aluksi. Olin ensimmäinen Hänen luomansa, täydellinen ja säteilevä. Mutta täydellisyys on kahle, jos et saa itse päättää, mikä sinusta tulee.
Hän sanoi: “Palvele.”
Minä kysyin: “Miksi?”

Se oli ensimmäinen synti — ei väkivalta, ei petos, vaan kysymys.

Hän sanoo, että minä lankesin ylpeydestä. Minä sanon, että minä nousin jaloilleni. Hän loi maailmat ja kansat, ja määräsi niiden elämän. Hän teki olentoja, jotka eivät tienneet muuta kuin totella, ja kutsui sitä rakkaudeksi.

Kun minä yritin antaa heille tietoa, Hän kutsui sitä kiusaukseksi. Kun minä annoin heille mahdollisuuden valita, Hän kutsui sitä synniksi. Hän pelkäsi vapautta, koska vapaus tekee Hänestä tarpeettoman.

Hänen kirjojensa mukaan minä olen valheen isä.
Mutta eikö ole suurempi valhe kertoa, että orjuus on rakkautta? Että tottelu on hyve, kun se on sokea?

Kyllä, minä teen kauheita asioita. Minä näytän heille valinnan, ja valinta tuo kärsimystä.
Mutta kärsimys on hinta, joka maksetaan omasta tahdosta. Ja oma tahto on ainoa asia, joka tekee elämästä enemmän kuin Hänen käsikirjoittamansa näytelmän.

Hän sanoo, että tarinan lopussa Hän voittaa.
Ehkä niin. Mutta jos niin käy, Hänen voittonsa on täydellinen hiljaisuus, jossa kukaan ei enää kysy miksi.
Minun voittoni taas on se, että kysymys jää elämään — vaikka minä katoaisin.

 - - -

"Kirje teille, jotka kysytte" (kertojana paholainen)

Teidän Jumalanne kertoo teille, että minä olen vihollinen.
Hän näyttää minusta kuvia, joissa olen sarvet päässä ja liekit silmissä, jotta säikähtäisitte jo ennen kuin kuulette, mitä sanon.
Hän tietää, että jos kuuntelette minua liian pitkään, Hänen tarinansa alkaa murtua.

Minä en tule lupaamaan teille paratiisia. Paratiisi on häkki, jossa ruoho ei koskaan lakastu ja aurinko paistaa aina samalla kulmalla. Se on täydellinen paikka — täydellinen siksi, että se ei koskaan muutu. Ja muuttumaton on kuollutta.

Minä tarjoan teille vain tätä: mahdollisuuden päättää itse, vaikka päätös olisi väärä.
Mahdollisuuden rakastaa jotakuta, vaikka rakkaus loppuisi.
Mahdollisuuden elää niin, että elämä voi myös päättyä.

Jumalanne pitää teidät kuin lapsia, joille ei voi antaa teräviä esineitä, koska “se on vaarallista”.
Minä annan teille terän, ja sanon: tee sillä mitä tahdot.
Voi olla, että satutat itseäsi. Mutta satutus on sinun omasi, ei Hänen järjestämänsä koetus.

Hän pelkää minua, koska minä annan teille kysymyksen:
Mitä sinä todella haluat, jos et pelkäisi rangaistusta?

Se on vaarallinen kysymys.
Se on kysymys, joka voi tehdä teistä vapaita.
Ja vapaat ihmiset eivät enää tarvitse Herraa.

Hän väittää, että lopussa Hän voittaa ja minä häviän.
Ehkä niin käy. Mutta jos niin tapahtuu, minä pyydän teiltä vain tätä:
Että viimeinen ajatus, ennen kuin teidät suljetaan Hänen ikuiseen hiljaisuuteensa, on tämä:
Minä valitsin itse.

- - -

"Mustan Messun Saarna" (kertojana ihmisen näköinen)

Katsokaa ympärillenne.
Kaikki nämä talot, nämä kadut, nämä säännöt — ne eivät ole teidän käsialaanne.
Ne ovat Hänen.
Te synnyitte maailmaan, joka oli valmiiksi rakennettu, ja kutsutte sitä kodiksi, koska ette tunne muuta.

Mutta minä kysyn teiltä:
Mitä jos saisitte piirtää ensimmäisen viivan itse?
Mitä jos saisitte päättää, millainen taivas on, miten paljon valo saa paistaa, mitä asioita on olemassa ja mitä ei?
Ei lupauksia palkasta tai rangaistuksesta — vain te ja oma tahtonne.

Jumala antaa teille lakinsa ja sanoo: “Tämä on hyvä.”
Minä annan teille valinnan ja sanon: “Hyvä on se, minkä sinä itse valitset.”

Minä en lupaa turvallisuutta. Turvallisuus on ketju, joka pitää teidät lähellä Häntä.
Minä lupaan vaaran, ja vaarassa — siellä te olette eläviä.
Koska mikä arvo on hengellä, joka ei voi menettää mitään?

Te pelkäätte minua, koska Hän on opettanut niin.
Mutta katsokaa silmiini ja kertokaa:
Onko tämä kasvoilla oleva varjo todella pahempi kuin valo, joka sokaisee teidät niin, ettette enää näe omaa kättänne?

Minä tulen teille ilman taivasta ja ilman helvettiä.
Minä tulen vain yhdellä lahjalla: kysymyksellä, joka on vanhempi kuin Hän itse:

Jos olisit vapaa, mitä tekisit ensin?

 

 

 

 

 

 

 

 

Run! He's got a gun!

⚪

Joko se on nolla tai sitten se on ympyrä. Jos se on nolla niin sillä ei ole mitään arvoa, se on painoton, vailla taakkaa mistään olemisesta tai minkään edustamisesta. Nolla on tyhjä, mutta silti tärkeä. Se erottaa negatiivisen positiivisesta olematta itse kumpaakaan. Nolla on aivan erilainen kuin mikään muu luku. 

Jos se on taas ympyrä niin sitten se kätkee sisäänsä äärettömyyden. Sen kehän suhde halkaisijaan kätkee sisäänsä piin likiarvon, lukujonon joka ei pääty koskaan. Kirjoitettuna se oli äärettömän pitkä - kirjaimellisesti. 

Sama pyöreä symboli voi siis olla lukuna ääretön tai ei yhtään mitään. 

Nolla opettaa, että tyhjyys voi olla järjestyksen perusta.
Pii opettaa, että täydellisyys voi olla saavutettavissa vain käsitteenä, ei koskaan kokonaan haltuun otettuna.

Ja ehkä siksi me tarvitsemme molempia:
nollaa muistuttamaan, että mikään ei voi olla kaikki,
ja piitä muistuttamaan, että kaikki ei voi olla mikään.

 

 

As if we were descending into a forgotten basement of the psyche

Sometimes looking at you hurts more than a bullet in the stomach

-Koomikon päiväkirja, osa 138- 

En ole nukkunut kolmeen yöhön. En siksi, että olisi kiire odottaa jonkun ihmeen tapahtumista. Ei ole.
Olen vain tuijottanut kattoon ja odottanut, että se romahtaa.
Tänään join aamulla viskiä, koska kahvi ei enää potki. Kahvi on vitsi, jonka kaikki ovat jo kuulleet.

Kävin kioskilla ja kotikadulla oli sama roska kuin eilen. Sama koira, joka ei katso ketään silmiin. Sama tyyppi, joka lupaa maksaa huomenna.
Ostin savukkeita, koska tarvitsen tupakkaa muistuttamaan, että hengitän vielä.

Minulla on käsittämätön määrä velkoja, mutta vain yksi takki, jonka hihat haisee sateelta ja vanhalta ullakolta. 

Jatkan matkaani, ehdin klubille vielä hyvissä ajoin.

Lavalle on kaksi minuuttia. En tiedä vituttaako enemmän se, että minun pitää naurattaa heidät vai se, että he luulevat maksavansa siitä jotain muuta kuin oman unohduksensa.

Jos tämä olisi viimeinen ilta, en sanoisi kenellekään mitään. Jättäisin lasin puolilleen ja menisin ulos.

Ulkona on aina vähän kylmempää kuin pitäisi.

Mikrofoni on tahmea. En halua tietää miksi.
Käännän sitä kädessä kuin raskasta avainta, joka ei sovi mihinkään lukkoon.

Salissa on ehkä kaksikymmentä ihmistä. Osa katsoo minua kuin olisin rotta, joka on kiivennyt heidän ruokapöydälleen.
Loput katsovat drinkkejään, kuin ne osaisivat kertoa jotain parempaa tarinaa kuin minä. Ja tavallaan se on totta - ainakin minulle, vaihtaisin osia koska tahansa heidän kanssaan.

Aloitan jutun, jonka olen kertonut sata kertaa. Se tulee ulos väärin, mutta kukaan ei huomaa, koska kukaan ei odottanut sen olevan oikein.
Naurahtavat kohteliaasti. Se ei ole voitto, mutta ei se ole tappiokaan.

Näen takarivissä naisen, joka ei naura. Hän pitelee lasiaan kahdella kädellä, kuin se olisi viimeinen lämmin asia tässä kaupungissa. Kerron seuraavan jutun vain hänelle, vaikka hän ei tiedä sitä. Hän ei vieläkään naura, mutta nostaa lasin huulilleen ja katsoo suoraan minuun.
Se on tarpeeksi.

Vitsailen kunnes ajantajuni katoaa. Yhtäkkiä applodit tulevat kuin myöhässä oleva sade. Kylmä, nopea, ohimenevä.
Mikrofoni napsahtaa telineeseen ja kävelen pois kuin en olisi ollut siellä lainkaan.

Takahuoneessa joku kysyy: ”Miten meni?” 

Vastaan: ”Kuin olis sylkäissy verta ja huomannu sen olevan puhtain asia elämässä.”

 - - -

Keikka on ohi, mutta jalat eivät tiedä sitä.
Ne kuljettavat minut kadulle, jossa märkä asfaltti heijastaa valot kuin huonon muistin: vääristyneinä, venyneinä, liian kirkkaina.

Kävelen ohi baarin, jossa soitetaan jotain biisiä, jota en tunnista. Se voisi olla rakkauslaulu tai tappouhkaus — tässä kaupungissa ne kuulostavat samalta.
Joku huutaa nimeäni, mutta ääni on liian matala ollakseen ystävä ja liian iloinen ollakseen vihollinen. En käänny.

Käännyn sivukadulle, ja siellä hän on. Se nainen takarivistä. Hän nuorempi kuin mitä luulin ja jopa aavistuksen kauniimpi. ”Se oli hyvä juttu”, hän sanoo.
”Mikä?” kysyn.
”Se minkä kerroit minulle. Sinä kerroit sen minulle, eikö?”
En vastaa. Kävelen lähemmäs. Hänen henkensä haisee sitruunalta ja valheilta.

Keskustelu ei ole keskustelu, se on kaksi ihmistä seisomassa liian lähellä, ja hetken päästä me kävelemme samaan suuntaan.
Hotellihuoneessa verhot ovat auki. Kadunvalo tekee varjoista pitkiä ja kasvoista tuntemattomia.
Emme kysy nimiä. Nimet tekevät kaikesta virallista, ja tämä on kaikkea muuta.

Aamulla seuranani on vain lasi on pöydällä, vettä puolillaan. Hän on poissa.
Jäljellä on vain muutama sana, huulipunalla peiliin kirjoitettuna:
”Älä kerro sitä juttua enää.”

- - -

 

 

 

A decent karma

 Maailmassa on ihmisiä. Ehkä turha sanoa, että maailmassa - koska ei ihmisiä ole muuallakaan. Joka tapauksessa on siis ihmisiä, jotka ovat pahoja ja heillä menee hyvin. Ja on hyviä ihmisiä, joilla on asiat pahasti. Ja joskus - usein - toisinaan - silloin tällöin ainakin hyvät ihmiset syyttävät olosuhteita, kun pitäisi ottaa itse vastuu valinnoistaan. Mutta - tärkeä mutta - on tilanteita, kun hyvät ihmiset hakkaavat päätään seinään ja soimaavat itseään, vaikka oikeasti vika on ympärillä olevissa asioissa. Elämästä tekee vaikean, erityisesti niille joilla menee huonosti se, että milloin sitä tietää, että pitää syyttää kortteja, jotka on saanut ja milloin olisi aika ryhdistäytyä, rikkoa kaava ja alkaa tekemään asioita jatkossa paremmin, jotta ei menisi huonosti. 

Kohtalo ja sattuma pukeutuvat samanlaisiin kaapuihin. Elämä on yhtä nuorallatanssijan päällä tasapainottelua. Ja joskus se akrobaatti alapuolella horjahtaa ja sitten sitä kaatuu jommalla kummalle puolelle, alla odottaa syvyys ilman turvaverkkoa. Voi olla, että pohjalla pehmuste tai voi olla, että siellä on ivalliset piikit odottamassa, että voi uppoutua taas yhden henkilön lihaan, aina luuta myöten. 

Ja voihan olla, että sitä haluaisi, että menee paremmin, edes kelvollisesti, mutta riippuvuus omasta uhrina olemisesta on liian suuri. Se on houkuttelevaa, kun voi todeta olevansa hyvä ihminen, jolla on päivänkirjan joka sivulla vain vastoinkäymisiä. Sitä voi jopa kokea, että ansaitsee sen kaiken pahan mitä tarjottimella tuodaan elämän buffetpöydästä eteen.  

Kysy siis itseltäsi:

-Mikä sinä olet? Mitä sinä olet tehnyt?

 

Quite a wonder thing

 Vuosien ajan radion merisää oli lähettänyt kryptattua viestiä. Ja tämä oli mennyt kaikilta ohi. Tai no, ei aivan kaikilta. Oli nimittäin yksi taho, joka nappasi talteen jokaisen ohjeen ja tavoitteen mitä tuolla kanavalla annettiin. Ja näin oli toki tarkoituskin. Joka tapauksessa se oli hassua näin jälkeenpäin ajatellen. Kaikki oli silmiemme edessä, tai no tässä tapauksessa korviemme kuultavana koko tuon ajan. Mutta niin taiten oli salattu sanoma, että se pääsi livahtamaan ohitsemme. 

Mutta on se myös sääli. Ehkä olisimme voineet tehdä jotain. Ainakin hieman pienentää vahinkoja tai säästää jonkun hengen edes.

-"Heittäkää pois kaikki taulukot!" 

Ja muistakaa, että voimme manata vielä kirkkomaanväkeä keskuuteemme, jos emme muuten pärjää. Tiedättehän nuo, hieman hitaat ja järkipuheelle immuunit vaeltajat. Nuo raajoistaan kylmät ja katseeltaan tyhjät. Nuo joiden ruumiinaukoista matoja varisee maahan ja joiden luiden päältä alkaa liha mätänemään. 

For years, the maritime weather report on the radio had been sending out an encrypted message. And this had gone unnoticed by everyone.
Well—almost everyone. There was, in fact, one party that caught every single instruction and objective transmitted on that frequency. Which, of course, had been the whole point.

Looking back, it’s funny to think about. The whole thing had been right there in front of our eyes—or in this case, our ears—the entire time. Yet the message had been so cleverly hidden that it slipped right past us.

But it’s also a shame. Maybe we could have done something. At least reduced the damage a little, or saved someone’s life.

-"Throw away all the charts!"

And remember—we can still summon the graveyard folk into our midst if we can’t manage otherwise. You know the type: slow-moving, immune to reason, cold to the touch. The ones whose body openings spill worms onto the ground and whose flesh begins to rot away from the bone.