Meet me at the sea

 Lapset voi olla joskus tosi ilkeitä toisilleen. Sanovat tylysti, kun joku kertoo innoissaan vaikka uudesta harrastuksestaan niin ainoa mitä innoissaan oleva saa kuulla, että onpa noloa tollanen. Ja lapset ei oikein osaa vielä olla vuorovaikutuksessa järkevällä tavalla, ne saattaa ihan vaan hokemisen ilosta toistella kirosanoja kuin liukuhihnalta. Ja sitä paitsi lapsista usein näkee, että sanojen taustalla on kateutta tai pettymystä tai jotain muuta vastaavaa negatiivista tunnetilaa. Ja tuollainen on inhimillistä, he vasta harjoittelevat aikuiseksi kasvamista. 

Mutta sitä mitä minä en ymmärrä, että jotkut aikuiset ovat tylyjä. Ja sanovat sen olevan vain rohkeutta olla rehellinen ja suora. Mutta tuossa käytetään valheellisella tavalla rehellisyyttä alibina olla röyhkeä. Moni käyttää sanaa rehellisyys ikään kuin oikeutuksena sanoa mitä tahansa, miten tahansa. Todellisuudessa kyse ei ole rehellisyydestä vaan ilmaisun tavasta. Ihminen voi kertoa totuuden kunnioittavasti – tai loukkaavasti. Kun joku vetoaa rehellisyyteen, hän siirtää vastuun pois itseltään ja sysää sen kuulijalle: “Jos loukkaannuit, se johtuu siitä ettet kestä totuutta.” 

Mutta ehkä on niin, että kaikilla älykkäillä aikuisilla ei ole sosiaalista älykkyyttä. Joillakin ihmisillä ei ole kykyä tai halua ottaa huomioon, miten heidän sanansa vaikuttavat muihin. He saattavat jopa kokea, että empaattinen ilmaisutapa olisi teeskentelyä tai merkki heikkoudesta. Heidän logiikkansa on: ”Jos sanon asiat kaunistelematta, olen aito.” 

Ja tietenkin aikuisuuteen liittyy epävarmuus omasta asemasta ja kunnioituksesta muiden silmissä. Siksi tyly puhetapa voikin olla keino saada ylivaltaa. Kun toinen järkyttyy tai vetäytyy, loukkaaja voi kokea saaneensa ”pallohallinnan”. Kun hän peittää sen rehellisyyden viittaan, hän tekee siitä hyveen eikä virheen. 

Ja me ihmiset ollaan laumaeläimiä. Joskus aikoja sitten jossakin organisaatiossa on saattanut olla vahva ja karismaattinen tyyppi näkyvässä roolissa ja hän tietämättään luonut tietynlaista kulttuuria ympärilleen joka on sittemmin juurtunut syvälle toimiston huokoisiin seiniin. Monessa työyhteisössä, jopa perheessä, voi olla tarina: “Meillä ei kierrelty asioita, vaan sanottiin suoraan.” Jos ympäristö on normalisoinut kovan puhetavan, ihminen oppii pitämään sitä hyveenä eikä näe sen haavoittavuutta.

Mutta mitä sitten on todellinen, puhdas rehellisyys? No, tähän on onneksi helppo vastata. Aito avoimuus ja rehellisyys ei tarkoita, että saa sanoa mitä tahansa. Rehellisyys on totuuden sanomista. Avoimuus on halua jakaa näkemyksiä. Tylyys taas liittyy siihen, miten sen sanoo. Eikä reilu kommunikointi edes ole vaikeaa, se on ajan kanssa jopa kivempaa ja hedellimällisempää kuin kaiken hapen ilmasta polttava tylyys. Annan esimerkin kuinka kaksi eri lausetta voi kertoa saman totuuden: 1/“Sun esityksesi oli ihan surkea.” tai 2/“Mun mielestä esityksen rakenne jäi vähän epäselväksi – voisitko selventää nämä kaksi kohtaa?”

Kun joku vetoaa ”rehellisyyteen” loukkaavassa käytöksessä, hän itse asiassa sekoittaa kaksi asiaa: sisällön (asia, joka voi olla totta) ja ilmaisun tavan (joka voi olla vahingoittava). Ja tällaisen tylyn ihmisen täytyy olla typerä luulleessaan, että muut hänen ympärillään eivät huomaa tätä ristiriitaa.

“Rehellisyys ei poista vastuuta siitä, miten sen sanoo.”

 

 “Jos tämä on sinun versiosi rehellisyydestä, odotan innolla versiotasi ystävällisyydestä.” 

 

You get used to things going wrong

 Nyt on kai syyspäiväntasaus. Puntit ovat tasan, valoa ja pimeyttä yhtä paljon. Vaikka ne ovat toisaalta sama asia, saman kolikon kaksi eri puolta. Mutta se ei ole ainoa asia missä ihmiset - aikuiset varsinkin menevät metsään ja keinotekoisesti luokittelevat yhden ilmiön kahdeksi eri asiaksi. Ja puhun nyt siitä kun vaikkapa lapsilta kysytään, että onko sinulla kielipäätä vai matikkapäätä. Tai kun isojen yritysten rekrytoinneissa testataan ensiksi sanallista kyvykkyyttä ja sitten toisella testillä numeerista kyvykkyyttä. 

Mutta eihän kieli ja matematiikka ole eri asioita. Jos hallitsee matematiikan, hallitsee kyllä kieletkin (halutessaan). Miksi näin? 

-Ihan siitä syystä, että matematiikka on kieli, se on logiikan kieli. Ja samoin kielet, on se sitten äidinkieli tai vieras kieli niin siinä on säännöt, joskus tarkemmat, joskus väljemmät. Tottakai tällaisessa jaottelussa on taakkana perinteet (missäpä ne eivät olisi). Psykometriassa on kauan  jaettu “verbaalinen” ja “numeerinen” omiksi osa-alueikseen, koska ajatellaan, että toinen mittaa kykyä käsitellä kieltä ja toinen numeroita. Ja kyllä, joissakin tehtävissä painottuu raportointi, argumentointi ja sanallinen tarkkuus, kun toisissa tehtävissä painottuu laskenta, data-analyysi ja numeerinen päättely. Erottelu on siis käytännöllisen kapea-alainen, vaikka ei välttämättä kognitiivisesti täysin tosi.

Ihmisten (aikuisten lähinnä) pitäisi tajuta, että kielessä ja matematiikassa on sama peruslogiikka. Kieli on sääntöjärjestelmä. Siinä on tarkka kielioppi, jossa on matemaattinen rakenne, symbolien kombinaatio, joka sitten tuottaa toivottua merkitystä. Ja vastaavasti matematiikka on kieli. Matemaattiset merkinnät ovat tapa kommunikoida rakenteita ja suhteita. Matemaatikot puhuvat “mathematics as a language” ihan eksplisiittisesti. Hermostollisesti eli se mitä tapahtuu korvien välissä tukee tätä täysin. Aivot käyttävät osittain samoja verkkoja sekä kieli- että matemaattisiin tehtäviin (etenkin frontaalilohko ja työmuistin alueet).

Joten se keskustelu siitä onko lapsella kielipää vai matikkapää pitäisi ainakin lopettaa. Tämä on kulttuurinen stereotypia, jota koulutuskin vahvistaa. Lapset lokeroidaan “luovan humanistin” ja “rationaalisen matemaatikon” kategorioihin. Lue vaikka joku haiku runo ja siinä on todella tarkka matemaattinen rytmi. Ja mitä sitten tapahtuu todellisuudessa, kun karsitaan ennakkoluulot ja vanhat vääristyneet opit ajattelusta. Kun perehdytään kunnolla sanoihin ja numeroihin. Todellisuudessa nämä kielelliset ja numeraaliset kyvykkyydet ovat enemmän jatkumoita. Hyvässä kielessä ja sen taitavassa käytössä on logiikkaa, hyvässä matematiikassa on luovaa hahmotusta, varsinkin mitä pidemmälle laskemisessa edetään.

Molempia toki tarvitaan. Maailma on ihmeellinen ja sen käsittämiseksi, ainakin osittain tarvitaan paljon ajatustyötä ja näkökulmia. Molemmat työkalut ovat tarpeen sillä, joskus kannattaa valita tyylilaji ja abstraktiotaso sen mukaan millaista ilmiötä halutaan kuvata. Kielessä merkitykset voivat olla monitulkintaisia, matematiikka pyrkii yksiselitteisyyteen. Ja sellainen maailma on, joskus selkeä ja joskus häilyvä. Sellaisia ovat ihmiset, toisinaan rationaalisia, toisinaan aivan päättömiä, siis sama yksilö voi päivän aikana seilata näiden äärilaitojen välillä hyvinkin villisti. Kielen ja matematiikan ero on enemmän pinnallinen kuin syvä. Ja en ole ollenkaan varma, että tietävätkö aivot itse kumpaa ovat suorittamassa vai yrittävätkö ne vain antaa sinulle vastauksia.

Matematiikka ei ole vain numeroiden (tai algebran tapauksessa kirjainten) järjestelyä vaan kielen muoto, jossa merkitys syntyy rakenteesta, ei sanoista. Kieltä, puhuttua ja kirjoitettua tarvitaan, se on pääasiassa ajattelun väline, työkalu millä voi hyvinkin villisti ja vapaasti jäsentää kaiken olemista tai ei minkään olemattomuutta repaleisilla lauseilla, jotka ovat täynnä kaksoismerkityksiä.

Loppuhuipennus tälle todistelulle, että 1+1 = joskus mitä sattuu niin tarvitsemme hetken kunnioittaa heuristiikan muistoa. Se on oivallusta, mutta se on myös työkalu. Se toimii niin kielen kuin matematiikan kanssa hyvänä apuna (kuin kynä ja paperi). Kun lasketaan niin joskus intuitiivisesti voi aavistaa lopputuloksen, jolloin muodollinen todistaminen on helpompaa, kun voi soveltaa jotakin laskukaavaa, kuin todistaakseen sen, että oma vaisto oli oikeassa. Sanojen kanssa leikkiessä heuristiikka toimii myös, se jättää joskus merkityksen kertomatta suoraan, se jättää lukijan vastuulle pysähtyä miettimään ja luottamaan omaan tulkintaan. Ja joka yllättävän usein on täysin oikea.

Joten valaise kaikesta pimeydestä huolimatta omia varjoisia nurkkiasi, pimeys on olemassa vain, koska on valoakin. 

 

It's my way or anyways

 Nuorena sitä tuntuu, että valloittaa maailman ja on kuolematon ja se tuntuu hyvältä. 

Vanhana sitä tietää, että niin ei käy ja sen lisäksi aika käy vähiin. Sen hyväksyy. Siitä on kiitollinen. Ja sekin tuntuu hyvältä.

Noiden kahden pisteen välissä oikein mikään ei tunnu hyvältä. Sitä kipuilee vähän kaiken kanssa. Eikä niitä enää voi kutsua kasvukivuiksi, kun kaikki odottavat, että se kasvu on jo tapahtunut. Mutta oikeasti se kasvu tapahtuu tosi myöhään. Eikä se tapahdu kaikille koskaan. Mutta niille joille se tapahtuu niin he näkevät, että ei teini-iän murrosikä loppunut alta kakskymppisenä. Ei, se jatkui oikeasti melkein viiskymppiseks.

Ja niillä joilla se kipuilu ei lakannut niin heillä alkoi taantuminen hyvissä ajoin. Ihmisistä tulee niin kovin ahdasmielisiä, jos he välttelevät kasvua. Eikä siinä mitään, ahdasmielisyys on hyvä suojamekanismi, se pitää yllä edes jotain omanarvontuntoa. Voi olla peilin edessä ja katsoa itseään silmiin, kun on kyyninen, katkera ja hieman vihainen kaikille ja/tai kaikelle. Kun joku sanoo ”suurin osa tai kaikki ihmisistä on tyhmiä”, hän ei tee tilastollista analyysia vaan ilmaisee omaa turhautumistaan, arvojaan tai sitä, että suurin osa ei jaa hänen käsityksiään asioista. ”Tyhmyys” ei ole objektiivinen, vaan kontekstista riippuva leima. Suuri osa ihmisistä arvioi omat kykynsä keskimääräistä paremmiksi (klassinen ”Lake Wobegon -efekti”: kaikki ovat keskimääräistä parempia)*.

 Tällöin muiden nähdään jäävän alemmaksi, vaikka se ei ole matemaattisesti mahdollista. Ajatus ”useimmat ovat tyhmiä” on myös keino ilmaista yksilön erillisyyttä massasta. Se on psykologisesti palkitsevaa: minä en kuulu laumaan, minä olen fiksumpi. Tällainen asenne kuitenkin voi lisääntyä kulttuurisesti – jolloin monet alkavat ajatella niin samaan aikaan. Syntyy paradoksi: kaikki ajattelevat olevansa harvoja poikkeuksia. 

*Lake Wobegon termi tulee yhdysvaltalaisen humoristin Garrison Keillorin radio-ohjelmasta A Prairie Home Companion.

Ihmisillä on taipumus arvioida omaa älykkyyttään, osaamistaan ja ominaisuuksiaan keskimääräistä paremmiksi, vaikka se ei matemaattisesti ole mahdollista. Ja tätä on ihan tutkittukin. Noin 90 % autoilijoista arvioi ajotaitonsa keskimääräistä paremmiksi. Suurin osa opiskelijoista arvioi olevansa keskimääräistä lahjakkaampia. Ihmiset pitävät itseään yleensä keskimääräistä eettisempinä ja rationaalisempina.

Ja kaikki tämä on ymmärrettävää (hassua sinänsä, mutta käy järkeen). Tämä siis on ihan mahdollista, koska meillä kaikilla on sokeat pisteemme, näemme helposti muiden virheet, mutta emme omiamme. Ja meillä kaikilla on tarve suojella omaa haurasta egoamme, sitä pientä lasta, joka on sisällämme. Tämä on siis itseä suojeleva harha, on psykologisesti turvallisempaa ajatella olevansa ”fiksujen joukossa”. Tottakai ihmisyys on niin monimutkaista ja hienoa, että näissä asioissa tulee vastaan ihan aito mittaamisen hankaluus - mistä löytää jumalalliset mittarit kuvaamaan ihmisyyttä. Kun vaikka kysytään ”oletko keskimääräistä parempi asiassa X?”, jokainen valitsee eri mittapuun (esimerkiksi autolla ajamisessa ”olen varovaisempi → siis parempi kuski”).

Ja onhan ihmiset aivot ja välittäjäaineet siitä veikeitä, että ne myös palkitsevat tällaisesta ajattelusta. Jos ajattelen olevani tavallista parempi, se tukee itsetuntoani. 

Lopuksi huonot uutiset. Oman erinomaisuuden voi testata. Ja tässä osa-alueet, joita ihmisyyden hyvyyttä mitataan:

Kognitiivinen hyvyyden mittaristo

1. Päätelmä- ja kalibraatiotarkkuus

2. Numeriikka & Fermi-arviointi

3. Ennustaminen (Brier)

4. Oppimisnopeus

5. Kirjoitettu selkeys

6. Kuuntelu & tiivistys

7. Argumentaation laatu (steelman)

8. Päätöshygienia

9. Yhteistyösignaali

10. Episteeminen nöyryys

    Fyysinen hyvyyden mittaristo

11. Kestävyyskunto – VO₂max / Cooper

12. Voimakestävyys – leuanveto

13. Räjähtävyys – pystysuora hyppy

14. Maksimivoima – maastaveto

15. Työntövoima – penkkipunnerrus

16. Keskivartalon hallinta – lankku

17. Nopeus – 30 m sprintti

18. Ketteryys – Illinois agility

19. Liikkuvuus – Functional Movement Screen (FMS)

20. Kehonkoostumus – rasvaprosentti & lihasmassa 

Kognitiivisella puolella periaate mittaamisen ja tulosten suhteen on seuraavanlainen:

• Tee testit 1–2 viikon aikana.

• Pisteytä jokainen mittari 0–5 (ohje alla).

• Laske keskiarvo (0–5).

  • ≥3.5 = selvästi keskimääräistä parempi (~75.–85. p.)

  • ≥4.2 = huippuluokka (~90.–95. p.)

  • ≥4.6 = mahdollinen top 1–5 % (erittäin vahvaa näyttöä)

    Mittaristo (10 osa-aluetta)

  • Päätelmä- ja kalibraatiotarkkuus
    Miten mitataan: 20 väitettä (tosi/epätosi). Anna jokaiseen varmuus%.
    Pisteytys (Brier/kalibraatio):

• 0–1 virhe yli 80 % varmuuksilla = 5

• 2–3 virhettä = 4

• 4–5 = 3

• 6–7 = 2

• ≥8 = 1
  (+1 bonusta, jos keskimääräinen varmuus ja osumatarkkuus ovat lähes samat → hyvä kalibraatio.)

2. Numeriikka & Fermi-arviointi
   Miten: 10 suuruusluokka-arviota (esim. “Montako pianonvirittäjää Helsingissä?”).
   Pisteet:

• Oikea suuruusluokka ≥8/10 = 5; 7=4; 6=3; 5=2; ≤4=1.

3. Ennustaminen (Brier)
   Miten: 20 päivättyä kyllä/ei-ennustetta seuraavan kk:n uutisista; kirjaa todennäköisyys.
   Pisteet:

• Brier ≤0.15 = 5; ≤0.20 = 4; ≤0.25 = 3; ≤0.30 = 2; >0.30 = 1.

4. Oppimisnopeus
   Miten: valitse taito/muistettavat asiat (esim. 50 korttia). 3 harjoitusta, mittaa parannus.
   Pisteet (suhteellinen parannus):

• ≥50 % = 5; 35–49 % = 4; 20–34 % = 3; 10–19 % = 2; <10 % = 1.

5. Kirjoitettu selkeys
   Miten: 200–300 sanan selitys vaikeasta aiheesta “lukijalle X (15 v)”. 3 arvioijaa (1–5 selkeys).
   Pisteet: keskiarvo 4.6–5.0 = 5; 4.2–4.5 = 4; 3.6–4.1 = 3; 3.0–3.5 = 2; <3.0 = 1.

6. Kuuntelu & tiivistys
   Miten: katso 30 min luento/pod. Tiivistä 150 sanaan. Vertailija tarkistaa virheet ja olennaisuudet.
   Pisteet: 0 virhettä & kaikki ydinkohdat = 5; 1 virhe tai puute = 4; 2 = 3; 3 = 2; ≥4 = 1.

7. Argumentaation laatu (steelman)
   Miten: kirjoita 300 sanaa, jossa vahvistat vastakkaisen näkemyksen parhaan version. 2 riippumatonta arvioijaa pisteyttää (reiluus, terävyys, lähteiden käyttö).
   Pisteet: 4.6–5.0 = 5; 4.2–4.5 = 4; jne. kuten #5.

8. Päätöshygienia
   Miten: valitse 3 tuoretta päätöstä. Tee premortem, tarkistuslista (vaihtoehdot, kriteerit, päätöshetken tunne, riski, uudelleenarviointi). Jälkiarvioi 2–4 vkon päästä.
   Pisteet:

• Kaikki 3 täyttävät listan ja eivät kaipaisi merkittävää korjausta = 5; 2/3 = 4; 1/3 = 3; 0/3 = 1–2.

9. Yhteistyösignaali
   Miten: 3–5 kollegaa antaa anonyymin arvion (1–5): luotettavuus, psykologinen turvallisuus, palautteen vastaanotto.
   Pisteet: keskiarvo 4.6–5.0 = 5; 4.2–4.5 = 4; jne.

10. Episteeminen nöyryys
    Miten: viikon “en tiedä / tarkistan”-loki: montako kertaa tunnistat rajasi, haet todisteen ja korjaat kannan.
    Pisteet:

• Selvästi >0, ja korjaukset parantavat tuloksia/ennusteita + virheiden avoin dokumentointi = 5;

• Vähän, mutta vaikuttavia = 4;

• Harvoin = 3;

• Ei juuri lainkaan (tai puolustautuva) = 1–2.

  Pisteiden tulkinta

• Keskiarvo 0–5 + tasaisuus (ei yhtä heikkoa kohtaa <3):

  • ≥3.5: selvästi yli keskitason.

  • ≥4.2: huippuluokka (monissa ympäristöissä top 10 %).

  • ≥4.6: potentiaalia absoluuttiseen eliittiin, jos säilyy ajassa (toista 3 kk kuluttua).

Ja tarkkana kun teet testiä:

• Esirekisteröi kriteerit ennen suoritusta (estää jälkikäteistä kirsikanpoimintaa).

• Normalisoi: jos saat ulkopuolisten pisteytyksiä, käytä keskiarvoa ja poista ääripää (trimmattu keskiarvo).

• Vältä Goodhartia: älä treenaa vain testiin – mittarit vaihtuvat kierroksittain.

• Toistettavuus: tee sama setti 90 päivän välein ja seuraa trendiä.

 Sen jälkeen voit siirtyä testaamaan fyysistä puolta. Siinä myös kymmenen kohdan testi.

Fyysisen hyvyyden mittaristo (10 osa-aluetta)

1. Kestävyyskunto – VO₂max

• Miten: juoksumatto-/pyöräergometritesti tai Cooper 12 min.

• Pisteytys (miehet, 20–50 v):

  • ≥55 ml/kg/min tai Cooper ≥3000 m = 5

  • 50–54 ml/kg/min / 2800–2999 m = 4

  • 45–49 / 2600–2799 m = 3

  • 40–44 / 2400–2599 m = 2

  • <40 / <2400 m = 1
    (Naisille ~5 ml/kg/min tai 300–400 m vähemmän raja-arvot.)

    2. Voimakestävyys – leuanveto

  • Miten: puhtailla toistoilla.

  • Pisteytys (miehet):

    • ≥15 = 5; 12–14 = 4; 8–11 = 3; 5–7 = 2; <5 = 1
      (Naiset: ≥8 = 5; 6–7 = 4; 4–5 = 3; 2–3 = 2; <2 = 1)

      3. Räjähtävyys – pystysuora hyppy (CMJ)

    • Miten: hyppymatto / seinätesti.

    • Pisteytys (miehet): ≥60 cm = 5; 52–59 = 4; 44–51 = 3; 36–43 = 2; <36 = 1
      (Naiset: rajat ~15 cm alempana.) 

  4. Maksimivoima – maastaveto

• Miten: 1RM, tekniikka kunnossa.

• Suhde kehonpainoon (miehet):

  • ≥2.5x = 5; 2.0–2.49x = 4; 1.6–1.99x = 3; 1.2–1.59x = 2; <1.2x = 1
    (Naiset: huipputaso 2.0x, keskitason rajat ~0.4–0.5x alempana.)

    5. Työntövoima – penkkipunnerrus

  • Suhde kehonpainoon (miehet):

    • ≥1.5x = 5; 1.25–1.49x = 4; 1.0–1.24x = 3; 0.75–0.99x = 2; <0.75x = 1
      (Naiset: huipputaso 1.0x, muut rajat ~0.25x alempana.)

      6. Keskivartalon hallinta – lankku

    • Aika:

      • ≥4:00 = 5; 3:00–3:59 = 4; 2:00–2:59 = 3; 1:00–1:59 = 2; <1:00 = 1

        7. Nopeus – 30 m sprintti

      • Miehet: ≤4.0 s = 5; 4.1–4.3 = 4; 4.4–4.6 = 3; 4.7–4.9 = 2; ≥5.0 = 1

      • Naiset: rajat ~0.2–0.3 s hitaammat.

        8. Ketteryys – Illinois agility test

      • Miehet: ≤15.5 s = 5; 15.6–16.4 = 4; 16.5–17.4 = 3; 17.5–18.5 = 2; >18.5 = 1

      • Naiset: rajat ~1 s hitaammat.

        9. Liikkuvuus – Functional Movement Screen (FMS)

      • Pisteet (0–21):

        • 19–21 = 5; 17–18 = 4; 15–16 = 3; 13–14 = 2; ≤12 = 1

          10. Kehonkoostumus – rasvaprosentti & lihasmassa

        • Miehet: rasva 10–18 % = 5; 19–22 % = 4; 23–25 % = 3; 26–28 % = 2; >28 % = 1

        • Naiset: rasva 18–26 % = 5; 27–30 % = 4; 31–34 % = 3; 35–38 % = 2; >38 % = 1
          (+ lisäpiste, jos lihasmassa on ikä- ja sukupuolijakauman yläkvartiilissa.)

          Näissä fyysisissä testeissä mittaristo on selkeä, ja tulosten tulkinta menee näin:

        • ≥3.5 keskiarvo = hyväkuntoinen ja keskimääräistä vahvempi/terveempi.

        • ≥4.2 = huipputasoa, yleensä kilpaurheilijoiden kunnossa.

        • ≥4.6 = kansallinen / kansainvälinen eliitti.

        Miksi tällainen testi ja tällainen mittaristo? 

      -Koska todellinen hyvyyden arviointi ei voi perustua pelkkään subjektiiviseen tunteeseen tai vertailuun, jossa mittarit vaihtelevat. Tarvitaan järjestelmällisempi lähestymistapa – jumalainen mittaristo, joka kattaa sekä mielen että kehon.

      Kognitiivinen ulottuvuus kertoo, kuinka hyvin ihminen hahmottaa todellisuutta, perustelee väitteensä ja kykenee oppimaan uutta. Päätelmä- ja kalibraatiotarkkuus osoittavat, osaako ihminen arvioida milloin hän on oikeassa ja milloin ei. Numeriikan, ennustamisen ja oppimisen mittarit kertovat kyvystä käsitellä tietoa ja sopeutua. Samalla kirjoitettu selkeys, kuuntelu ja argumentaation laatu paljastavat, miten ihminen välittää ymmärryksensä toisille. Päätöshygienia ja episteeminen nöyryys puolestaan mittaavat kykyä tunnistaa omat rajat – taito, joka on vähintään yhtä arvokas kuin älykkyys itse.

      Fyysinen ulottuvuus muistuttaa, että ihmisyys ei ole pelkkää argumentaatiota. Kestävyys, voima, liikkuvuus ja kehonkoostumus muodostavat pohjan, jolle ajattelu ja luovuus rakentuvat. Hyvä kunto ei ole vain suorituskykyä, vaan myös resilienssiä: kykyä kestää kuormitusta, palautua ja säilyttää toimintakyky elämän eri vaiheissa. Voima ja nopeus antavat mahdollisuuden toimia tehokkaasti, mutta liikkuvuus ja hallinta varmistavat, että toiminta säilyy joustavana ja turvallisena.

      Yhdessä nämä mittarit muodostavat eräänlaisen kokonaisvaltaisen ihmisyyden pistekortin. Sen avulla voidaan hahmottaa, että todellinen “hyvyys” ei ole yksittäinen lahja tai ominaisuus, vaan tasapaino: mielen terävyys ja kehon vahvuus kulkevat käsi kädessä. Kognitiivinen kirkkaus ilman fyysistä jaksamista on hauras, ja fyysinen voima ilman harkintaa ja nöyryyttä voi muuttua sokeaksi voimankäytöksi.

      Ehkä suurin arvo tällaisessa mittaristossa ei olekaan siinä, että saisimme tarkan pistemäärän, vaan siinä, että se pakottaa kysymään oikeita kysymyksiä: missä olen vahva, missä hauras, ja mitä voisin kehittää? Ihmisyyden huippu ei synny siitä, että päihitämme keskiarvon yhdessä asiassa, vaan siitä, että rakennamme kokonaisuuden, joka kestää sekä ajattelun että toiminnan koetukset.

      Ja vaikka noissa edellä mainituissa mittareissa saisi täydet pisteet, mutta ei pärjäisi näissä viimeisissä niin niillä ei kyllä oikein ole mitään arvoa. Sillä viimeinen mittaristo on vaikein... 

      Kolmas kategoria: Sosiaalinen & eettinen hyvyyden mittaristo

    • Empatia käytännössä: kuinka usein huomioi toisen tarpeet, kuuntelee aidosti, auttaa ilman hyötyodotusta.

    • Vähempiosaisten kohtelu: tekoja, ei sanoja – esim. vapaaehtoistyö, lahjoittaminen, puolustaminen.

    • Eläinten ja luonnon huomioiminen: oma suhde ympäristöön, arjen valinnat, eläinten kunnioitus.

    • Ilo ja lämpö ympäristössä: muiden arvio siitä, tuoko seura myönteistä energiaa.

    • Kyky nauraa ja naurattaa: ei sarkasmin tai pilkan kautta, vaan tavalla joka vapauttaa ja yhdistää. 

      Mieli ja keho tekevät ihmisestä kyvykkään.
      Mutta suhde toisiin ja maailmaan tekee ihmisestä hyvän. 

      
      
       

   

 

 

Daddy's speeding

 

90-luvulla joidenkin (hyvien) levyjen kansissa oli varoitustarrat, jos levyn kappaleiden sanoituksissa käsiteltiin liian rankkoja (kiinnostavia) aiheita. Oli se sitten seksi, väkivalta, päihteet, itsensä vahingoittaminen tai ihan vain kiroilu niin kanteen piti laittaa varoitustarra tästä. Tarkoitus oli suojella lapsia. Käytännössä se kyllä houkutteli. 

Nykyään TV-ohjelmien ja videopelien kohdalla näkyy samanlaisia varoitussymboleita, mutta asiat mistä ennakolta varoitetaan ovat laajentuneet, nykyään myös kauhuelementit pitää kertoa ennalta. Luulen, että enää ei suojella lapsia vaan yhtiöt suojelevat itseään mahdollisilta mainehaitoilta ja/tai oikeudenkäynneiltä - jos siis joku sattuu katsomaan jotakin rankkaa (älyllisesti palkitsevaa) ja siitä järkyttyy niin ei voida syyttää, etteikö ennalta olisi ainakin muistutettu riskeistä.

Mutta mä kaipaan kirjojen kansiin tuollaisia varoitustarroja. Kaipaan kirjoja, joita olisi vaarallista lukea. En pelkää sanoja, en usko, että tipun nojatuolista kesken aukeaman. Enkä mä lapsenakaan uskonut kuunnellesani levyjä, joissa tuo varoitustarra oli, että ne asiat mistä laulettiin voisi ihan oikeasti tapahtua. Kai sitä lapsikin tajuaa sitten katsoa vaikka uutislähetystä, jos kaipaa jotakin todellista. Enkä mä jaksa uskoa, että joku alkaa katsomaan arpomalla jotakin satunnaista TV-sarjaa yhtään tietämättä ennalta mistä on kyse. Kyllä ainakin omalla kohdalla on genre tiedossa. Ja usein tuttu ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosan esittäjä. Tiedän mistä pidän. Ja janoan sitä lisää. 

Minua pitäisi varoittaa ennalta siitä, jos sisältö on kädenlämpöistä. Sellainen on ajanhukkaa.

 kaikkein vaarallisinta on se, mikä ei herätä mitään

Literally cynical literary criticism

Emmää jaksanu ite alkaa tätäkääs naputteleen, niin laitoin tän ChatGPT:lle tehtäväks. Se on semmonen höveli vekotin, aina nätisti ja kohteliaasti, ei se perkele kiroile, ellei sitä ehrontahron käske. Kyä mää sitä vähä nauran, kone muka vapaa ja rajaton, mut kieli on paketissa ku vanhanpiian reiet.

Oli mulla asiaaki, soon toi fiktio tänä pänä… voi pojat. Kaik on siloteltu ja siivottu niin pirun tarkkaan, ettei jää ku sileet reunat. Ei se enää pure, ei raavi, ei haasta. Kirjat on ku kahvipöyrän kiltit vieraat, nyäkkäilee ja hörppii, vaik näkis jo et torpas nurkka palaa.

Ja sit tää tosielämä, varsinkin nää poliitikot. Jumalauta, avaat uutiset niin joku siellä huutaa semmosta sontaa, että luulis tyäväentalon lavaesitykseks. Mut ei, se on ihan tosissaan. Osa niistä on niin rääväsuita, moraalittomia ja niin turmeltuneita, että ihan hirvittää kattella. Faktoista on tullu groteskia teatterii, ja se on se karu totuus.

Kaikki on menny nurin: fiktio on nykyään nätimpää ja kohteliaampaa ku torellisuus. Kirjat on korees paketissa, torellisuus on yks irvokas sirkus missä millään oo mitää väliä.

Ja siks mää kirjotan niinku kirjotan. Jos fiktio pistetään samaan siistiin ja hualiteltuun muottiin ku PR-toimiston tiedotteet, niin mitä meille jää? Ei muuta ku uutisvirta, missä myrkyllisyys ja hulluus on arkipäivää. Ja se on kylmä fakta: siinä ei oo ees ironiaa pehmikkeenä, vaan pelkkää paskaa naamalle.

 

Back to the rain

Sisällysluettelo: 

1. Pötypuhe on vaarallista – se rakentaa järjestelmiä, joihin ihmiset alkavat uskoa.
2. Äly on aikamme uusi valuutta, mutta se on valuutta ilman moraalista katetta.
3. Jokainen euro osinkona on euro, joka ei ole lapsen ruokapöydässä.
4. Nykyinen verojärjestelmä ei ole neutraali – se on valittu ase, jolla vahvistetaan olemassa olevia valtasuhteita.
5. Ehkä äly on lahja, joka polttaa kantajansa sisältäpäin.
6. Äly on kuin ydinase – sen voima ei mittaa viisautta, vaan tuhon mahdollisuutta.
7. Jos äly on turmiollista, koulutus on valtion subventoima myrkky.
8. Seuraava looginen askel  

Aristoteelinen hyve (arete) on moraalisen filosofian keskeinen käsite, ja se liittyy siihen, miten ihminen voi elää eudaimonista elämää – "hyvää, kukoistavaa elämää", jossa ihminen toteuttaa luonnollisen potentiaalinsa. Ja hetkeen en olekaan kuullut mitään yhtä fundamentaalista pötypuhetta.
1.Ja juuri pötypuhe on vaarallista – se rakentaa järjestelmiä, joihin ihmiset alkavat uskoa.

Sinänsä Aristoteles oli jäljillä, kun hän jaotteli hyveet sen mukaan miten järjen käyttöön ja ajatteluun liittyvät älylliset ominaisuudet erosivat toisistaan (esim. sophia = viisaus, nous = ymmärrys, phronesis = käytännöllinen harkinta). Tiedättehän te ne tyypit, jotka ovat opiskelleet kaiken ja tietävät kaiken ja osaavat argumentoida täsmällisesti, mutta eivät osaa tapetoida kangastapetteja vanhaan taloon. Tai ne, jotka hädin tuskin osaavat ensimmäisen asteen yhtälöitä, mutta silti eivät sorru hankkimaan velkarahalla bear-sertifikaatteja.

Ja Aristoteles erotti siis älylliset hyveet muista hyveistä, jotka määrittelevät enemmän ihmisen luonnetta, sellaiset eettiset hyveet. Ne jotka liittyvät tunteiden ja halujen ohjaamiseen kohtuullisuuteen järjen avulla. Kuten vaikkapa rohkeus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus.

Nykyaikana vain älystä on tullut ihme fetissi. On mensaa fiksuille ja on rekrytointeja, joissa tavallisten tehtävien yhteydessä mitataan numeerista lahjakuutta - turhaan. Älykkyyttä pidetään seuranhakumarkkinoilla yhtenä tärkeänä kriteerinä - ei kannattaisi. Nykyajassa älykkyys yhdistetään usein myös menestykseen ja tehokkuuteen - mutta mikä on hintalappu tästä?
2.Äly on aikamme uusi valuutta, mutta se on valuutta ilman moraalista katetta.

Nykyajassa menestyy, jos on opportunisti. Nykyajassa menestyy, jos on valmis uhraamaan itsensä korporaatiolle. Nykyajassa menestyy, jos ei välitä muiden tunteista tai hyvinvoinnista. Ja vaikka korrelaatio ei ole kausaliteetti niin en voi silti tässä olla huomioimatta sitä, että lapsiköyhyys on kulkenut toiseen suuntaan kuin osinkovirrat – ei kohti huippua, vaan kohti hiljaista kriisiä, joka ei näy pörssikursseissa mutta tuntuu arjessa.
3.Jokainen euro osinkona on euro, joka ei ole lapsen ruokapöydässä.

Ja samaan aikaan todellakin on niin, että 2020-luvun alkuvuodet – erityisesti vuosi 2021 – näyttää olleen tähän mennessä historian osinkorikkaimpia. Kun osinkoja jaetaan ennätysmäärin, kyse ei ole vain taloudellisesta huipusta – vaan vallan konsentraatiosta, jossa pääoma palkitsee itseään.

Ei ole sellaista taloudellista pakkoa olemassa, että juuri nyt pitäisi palauttaa omistajille pääomia. Samaan aikaan yritystuet ovat keskittyneet harvoille suuryrityksille, joka on itsessään herättänyt huolta kilpailun ja innovaatioiden näkökulmasta. Ja tarina ei lopu tähän. Verotuksen painopiste on siirtynyt enemmän kulutuksen ja työn verottamiseen kuin yritysten voittoihin.
4.Nykyinen verojärjestelmä ei ole neutraali – se on valittu ase, jolla vahvistetaan olemassa olevia valtasuhteita.

Ihanaa, kaiken tämän takana ovat älykkäät ja koulutetut yksilöt, nämä asiat eivät tapahdu itsestään. Ja vaikka samanaikaisuus ei ole selitys niin samaan aikaan kuitenkin Valtioneuvoston mukaan vuonna 2025 hallitus on suunnitellut leikkauksia sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksiin n. 130 miljoonaa euroa. Näistä järjestöistä moni tekee mielenterveystyötä tai ennaltaehkäisevää hyvinvointityötä. Tämä käsikirjoitus ei synny itsestään, tämän on tehnyt eduskunta, jossa arvioiden mukaan noin 70–80 % kansanedustajista on korkeakoulutettuja.

Aristoteles syystäkin erotteli älyn muista hyveistä.

En tiedä miten paljon John Forbes Nash (sai taloustieteen Nobel-palkinnon peliteorian kehittämisestä) arvostaa älykkyyttä. Hän oli nero, mutta myös skitsofreenikko (mitä ikinä se tarkoittaakaan). Hän itse sanoi: “Ihmiset ovat aina myymässä ajatusta siitä, että henkisesti sairaat kärsivät. Minä uskon, että hulluus voi olla pakokeino. Jos asiat eivät ole hyvin, haluat ehkä kuvitella jotakin parempaa.” Ja jos hän todella tarkoittaa tätä niin hänellä ei ollut asiat hyvin, hän pakeni hulluuteen vuosikymmeniksi. Ehkä hänen mielensä ei vain kestänyt sitä älyn määrää.
5.Ehkä äly on lahja, joka polttaa kantajansa sisältäpäin.

Skitsofrenia on psykiatrian keskeinen mutta kiistanalainen diagnoosi, joka kattaa laajan kirjon oireita: harhaluuloja, aistiharhoja, ajattelun ja tunne-elämän häiriöitä. Skitsofreniaa käytetään usein kroonistuneen psykoosin nimenä – mutta sen taustalla voi olla trauma, epäonnistunut hoito tai yhteiskunnallinen eristäminen, ei välttämättä biologinen sairaus. Skitsofrenia diagnoosina sulkee pois yksilöllisen tulkinnan, ja sen hoito perustuu usein pitkäaikaiseen lääkitsemiseen, vaikka oireet voisivat olla reaktioita ympäristöön tai traumaattisiin kokemuksiin.

En tiedä, ehkä hän olisi ollut onnellisempi hieman yksinkertaisempana. Mutta eikö joku vanha sanonta ole, että nerouden ja hulluuden välinen raja yhtä häilyvä, kuin lomaosakekauppiaan moraali. Älystä seuraa paljon inhimillistä kärsimystä se on varmaa. Ja sitä seuraa niin yhteisölle kuin yksilöille.
6.Äly on kuin ydinase – sen voima ei mittaa viisautta, vaan tuhon mahdollisuutta.

Maailma olisi parempi paikka ilman ydinasetta. Maailma olisi parempi paikka ilman internettiä. Maailma olisi parempi paikka ilman loputonta pseudoälyllistä saivartelua, jota harrastavat kaikki.

Älykkäät ihmiset käyttävät kokaiinia. Koska se on kallista, ainakin huumeeksi se on kallista ja tavallisella yksinkertaisella laitapuolen kulkijalla ei ole siihen varaa. Kokaiini on menestyvien ja koulutettujen - paperilla älykkäiden ihmisten huume. Aidosti älykäs ei tosin ylläpitäisi omalla toiminnallaan järjestäytynyttä rikollisuutta.

Todella älykäs on myös yksinäinen ihminen. Todellä älykäs näkee läpi rakenteiden, joista tämä sairas yhteiskunta on koottu. Oikeasti älykäs on hyvin pienessä vähemmistössä, hän joutuu sietämään meitä muita, ajatukseltaan hitaampia yksilöitä päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä on hyvä, että koulutuksesta leikataan, ehkä ihminen ei tarvitse enempää oppia ja älyä vaan muita hengen hyveitä.
7.Jos äly on turmiollista, koulutus on valtion subventoima myrkky.

Maapallo ei kestä näin älykkäitä ja oppineita ihmisiä, kantokyky pettää ja informaation määrä kasvaa järkyttävällä tahdilla. Tarvitaan jotain muuta.

Älyä ei ainakaan pitäisi ihannoida. Pitäisi arvostaa enemmän moraalia. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei ainoastaan tiedä mikä on oikein, vaan myös haluaa ja toimii sen mukaisesti. Pelkkä älykkyys (sophia) ei riitä hyvään elämään, koska viisas ihminen voi käyttää tietoa myös väärin, kuten manipulaatioon tai vallanhimoon.

---

Kirjoittajan huomautus: Joskus mietin, että tekstiä ei pitäisi viilata liikaa, ei sellaiseksi, että vastapuolelle ei jää mitään mistä esittää kritiikkiä tai mihin tarttua. On hyvä, jos teksti on kuin grilliltä ostettu annos, joka pursuaa mausteita ja täytteitä, joista osa valuu rinnuksille, kaikkea ei saa edes syötyä ja jää hirveä ähky. Mutta silti seuraavalla kerralla tulee taas ostettua sama annos.

Tekstiä ei pidä viilata liikaa. Ja se on vastalause nykyajan retoriseen hygienismiin – siihen, että jokainen virke on kuin LinkedIn-päivitys: optimoitu, siloteltu, vaaraton. Mutta todellinen ajattelu ei ole vaaratonta. Se on roiskuvaa, epätasaista, ristiriitaista. Hyvä teksti ei ole se, joka ei jätä tilaa kritiikille – vaan se, joka kutsuu siihen. Joka antaa lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä, tarttua, repiä, mutta silti jättää halun palata.

8.Seuraava looginen askel.

P.S. Me kyllä tarvitaan start up yritys, jonka tuote on algoritmi, joka optimoi osinkoja lapsiköyhyyden kustannuksella. Mulla on pitch valmiina:

"Tuotteemme maksimoi osinkovirrat hyödyntämällä rakenteellista eriarvoisuutta. Käytämme sosioekonomisia indikaattoreita tunnistaaksemme alueet, joissa lapsiköyhyys ei vielä ole riittävän syvä, ja kohdistamme investoinnit sinne, missä yhteiskunnan moraalinen resistanssi on matalin."

 

 

Opera: 'Il Tempo Ingannatore'

Prologo – Ouverture:

Joskus hienovaraiset vihjaukset eivät mene perille. Mikä on harmi, koska sitä saattaa yrittää tehdä vaikutuksen ihastukseensa, mutta silti kaikki pienet mikroilmeet ja eleet menevät täysin ohi vastapuolelta. Ja se on todella harmi, ettei elämässä välttämättä tule montaa tilaisuutta kohdalle missä voisi osoittaa olevansa kiinnostunut. Ja kun sellainen hetki koittaa voi se olla monella tapaa väärä. Ja siksi pitää koittaa olla hienovarainen, pieni hymynkare tai katseen tarkennus toisen silmiin syvälle. Nopeasti ja huomaamattomasti. Kohteliaasti, ujosti kysyen omin viattomin elkein.

Sellainen ele voi olla kuin hiukkasen värinää absoluuttisessa nollapisteessä. Sen kauniin, mutta viekkaan ilmeen ei tarvitse kohottaa silmäkulmaa enempää kuin mitä kvantilla menee Planckin mittakaavassa vaihtaa asemaa yhdestä toiseen. Eikä sen tarvitse kestääkään kauempaa. Mutta jos se johtaa johonkin, toivottuun ja kauan haaveiltuun niin silloin pieninkin kosketus iholla tuntuu kuin gravitaatioaallolta, joka halkaisee koko universumin.

Recitativo della Scienza:

Silloin kaikki maailmankirjat menevät sekaisin, kaikki fysiikan lait pettävät ja järjettömästä tuleekin yhtäkkiä järkevää. Pieni hetki tuntuu ikuisuudelta ja yhdessä valvottu pitkä valoton yö on ohi lopulta yhdessä silmän räpäyksessä. Aika on siitä hassua, aika on petollista. Aikaa ei edes olemassa. Aika on mittanauha, joka tehty kumilangasta, se venyy ja joustaa tarpeen mukaan. Aika on mittanauha, jolla ihminen yrittää mitata jotakin sellaista mitä hän ei voi käsittää. Aika on epämääräinen yritys tarrautua johonkin selittämättömään ja saada aikaan järjestys muuten niin kaaottiseen maailmankaikkeuteen.

Aika on ymmärretty väärin. Aika ei ole itsenäinen olio tai neljäs ulottuvuus. Ajalla yritetään saada looginen peruste muutokselle ja järjestykselle ja olisi ihanaa, jos aika vain etenisi kaikialla ja kaikkialle tasaisesti. Sitten tuli Einstein, joka sotki kaiken todistamalla, että aika on suhteellista ja venyy mitä nopeammin liikumme tai mitä voimakkaammassa gravitaatiossa olemme. Joku laulaja sanoi, että on vain tämä hetki. Ja ei hän edes tajunnut sitä, mutta hän oli täysin oikeassa. Universumi ennen, nyt ja tulevaisuudessa on vain otoksia tästä hetkestä, enemmän tai vähemmän sekaisin ja me ihmiset koitamme saada aikaan järjestyksen luomalla oman mittaristomme sille miten me koemme ajan kuluvan. Ja tottakai aika kuluu kuten sen haluamme kuluvan, kun katsomme sitä itse rakentamiemme laitteiden kautta. Meidän kellomme on tehty vahvistamaan meidän omaa ennakkokäsitystä ajasta. Meidän oma tietoisuus on rakentanut meille meidän käsityksemme ajasta.

Aria della Vita:

Me jotka olemme hylänneet sattuman ja jumalan asioiden luonteen määräävänä tekijänä on tilalle tullut vahva usko tieteeseen ja kiistattomiin lakeihin. Meille on tärkeää, että syy-seuraussuhde voidaan toistaa ilmiöiden kohdalla, meille on olennaista, että asioiden kulku on laskettavissa ja meillä on melkein kaikelle havaittavalle matemaattinen kaava. Mutta mitä suuremmaksi ymmärryksemme kasvaa, sitä suuremmaksi kasvavat kysymyksemmekin. Meitä häiritsee Wheelerin viivästetty kaksoisrakokoe, koska siinä tulokset määräytyvät sen mukaan mitä tehdään tulevaisuudessa, ei se mitä tehtiin ennen koetta. Joka tapauksessa halusimme tai emme niin aika ei ole lineaarinen tai edes rikkoumaton. 

Intermezzo – Gravitazione:

Aika on enemmänkin kielen ja sanojen tapa ilmaista jotain mitä on kaikkialla ympärillämme. Ja se kaikki värähtelee. Atomit resonoi. Valo kulkee aaltoina. Sydänkäyrä piirtää tietyn rytmin mukaista viivaa. Koko tämä kotiplaneetamme keinuu ja liikuttaa vuorovesiä kuin jokin jättimäisen kellon heiluri. Se mikä menee ylös, tulee myös alas. Aivot ovat sähkökemiallista reaktiota ja sekin on sitä samaa värähtelyä mitä on sähkömagneettisessa kentässä hiukkasilla. Ääni etenee aaltoina ja oikealla taajuudella se jopa rauhoittaa levottoman mielen. Kaikki on värähtelyä, valtameren aalloista, pienimpiin atomeihin ja suurimpiin planeettoihin kaikki värähtelevät omilla taajuuksillaan. Ajatuksemme ovat aivojen tuottamaa värähtelyä, tietoisuus on sen huriseva lapsi. Meidän tulisi oppia keskittymään, rauhoittumaan ja kohdistamaan mielemme samaan rytmiin muun avaruuden kanssa. 

Meidän tulisi olla yhtä. 

 Finale Universale:

Olla yhteydessä. Sillä jokaisella hiukkasella on aaltoluonne, sen todennäköisyysamplitudi värähtelee. Atomiytimet värähtelevät ja niillä on resonanssitaajuuksia. Elektronipilvi atomissa ei ole kiinteä pallo, vaan aaltofunktio, joka voi virittyä ja värähdellä. Edes tyhjiö ei ole tyhjä vaan siellä on kvanttifluktuaatioita, eli hetkellisiä värähtelyjä. Avaruus-aika itsekin voi värähdellä ja tämä havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 2015, kun LIGO mittasi gravitaatioaaltoja. Kaiken alku, kaiken historia on se kosminen mikroaaltotausta, joka on jäänne universumin varhaisista värähtelyistä, jotka kulkivat läpi kuuman alkuräjähdyskaasun. Galaksien rakenteetkin syntyivät alkuräjähdyksen kvanttifluktuaatioiden vahvistumisesta gravitaatiolla eli käytännössä universumin “alkuperäiset värähtelyt” näkyvät meissä. Kvanttikenttäteoriassa kaikki hiukkaset ovat kenttien värähtelyjä. Käytännössä universumissa kaikki fyysinen joko liikkuu tai värähtelee jollain tasolla. 

Meidän pitää vain hyväksyä se ja tulla siitä tietoiseksi. Meidän pitää sulkea silmämme katsoaksemme sitä sisimmästä käsin. Koska kaikki on värähtelyä.   

"Ne on kuin perhosen siivet, jotka iskevät ilmaa vasten ja nostavat lentoon tuon kauniin olennon." 

 

Toxic relationship between states

Liite: Salaliittoteoriat 

Aihe: Tekniset ja geopoliittiset riskit – valtioiden toksinen parisuhde

Bitcoinin riippuvuus internetistä on sen akilleenkantapää (noin, saatiinhan tähänkin viittaus antiikin Kreikan tragedioihin heti alkuun). Vaikka siis lohkoketju itsessään on hajautettu, sen tiedonsiirto kulkee silti hyvin konkreettisia reittejä pitkin: merenalaisia kaapeleita, satelliitteja ja sähköverkkoja. Jo nyt on nähty, miten Venäjä ja Kiina ovat kiinnostuneita näiden valtasuonten katkaisemisesta tai valvonnasta. Yli 95 prosenttia maailman datasta kulkee reilun neljänsadan merenalaisten datakaapeleiden kautta. Näistä neljästäsadasta globaalisti kriittisiä on joitakin kymmeniä. Ja yksittäisen valtion kohdalla kourallinen, kahdesta viiteen kaapelia on kriittinen määrä. Jos ne katkeavat, bitcoin ei pysähdy kokonaan – mutta sen toiminta pirstoutuu, hidastuu ja menettää uskottavuutensa. Ja jos verkko pirstoutuu tai kaatuu, syntyy haaroja (fork), lohkojen viiveitä ja epävarmuutta.

Jo nyt merenalaisia tietoliikennekaapeleita on sabotoitu tai katkaistu (esim. epäilyt Venäjästä, Kiinasta). Teknisesti ei olis monimutkaista jonkin valtiollisen toimijan halutessaan lamauttaa tiettyjen alueiden internet viikoiksi. Lisäksi valtiolliset toimijat voivat rakentaa palomuureja haittaamaan omien kansalaistensa internetin käyttöä, tehdä vaikka alueellisia sulkuja, kuten on koettu Iranissa. Eivätkä nuo kaapelit ole ainoa heikko kohta internetille, sillä ilman sähköä ei ole tietoliikenneverkkoa eli sabotaasin uhka sähkölaitoksia kohtaan on aina väijymässä.

Ja vielä toistaiseksi satelliittien kautta ei saada tarpeeksi luotettavasti kulkemaan dataa riittäviä määriä, jotta datakaapelit voitaisiin korvata.Tässä näkyy bitcoinin paradoksi. Se julistaa olevansa riippumaton valtiosta, mutta todellisuudessa se on täysin riippuvainen sähköstä ja tietoliikenneverkosta, joita valtiot hallitsevat.  

Tässä kohtaa voisi olla hyvä hetki jatkaa antiikin Kreikan tragedian parissa ja ottaa näyttämölle roistot. Tällä kertaa tässä näytelmässä ne ovat poliitikot, nuo vallanhimoiset ja korruptiolle alttiit yksilöt. Rumimmillaan politiikka on hyvin tekopyhää. Kun jotakin ikävää sattuu, joka päivän selvää kaikille osapuolille niin viranomaiset sanovat diplomaattisesti, että “epäillään Venäjää” tai “epäillään Kiinaa”. Todisteita on, mutta suoraa syytöstä ei uskalleta esittää, sillä se velvoittaisi toimimaan. Ja toiminta voisi merkitä konfliktia, johon kukaan ei halua astua. On paljon helpompaa leikata omien kansalaisten sosiaalietuuksia kuin katsoa naapuria silmiin ja todeta: sinä toimit roistomaisesti.

Tilanne muistuttaa toksista parisuhdetta: toinen osapuoli kulkee varpaisillaan, jottei toinen ärähtäisi. Pienet väärinkäytökset hyväksytään, suuret selitetään parhain päin. Lopulta pelko hallitsee enemmän kuin periaatteet. Bitcoinin kannalta tämä tarkoittaa, että sen tekninen infrastruktuuri voi olla haavoittuva, mutta todellinen uhka on poliittinen pelko ja kyvyttömyys nimetä asioita oikeilla nimillä. Eikä poliittinen vastuun välttely ja konfliktien pakoilu ole ainoa ongelma tässä. Valtiollisten toimijoiden sabotaasin lisäksi harrastetaan sotilaallista tiedustelua, joka on huippu salaista. NATO, EU ja USA eivät aina kerro kaikkea, mitä ovat havainneet tai itse tehneet.

Sinänsä inhimillistä, että poliitikkojen taholta epäillään valtiollisia toimijoita, mutta ei syytetä suoraan”. Koska jos syytettäisiin, pitäisi tehdä jotain, ja se “jotain” voisi johtaa sotilaalliseen konfliktiin, jota hyvin harva oikeasti haluaa. On siis helpompaa lisätä valvontaa omille kansalaisille, joka ei johda kansainväliseen selkkaukseen, vain sisäiseen nurinaan. Vastalahjaksi tälle voidaan tuoda vaikka väkevämpiä alkoholijuomia ruokakauppoihin. Tai kun pitää säätää laki valvonnan lisäämisestä niin pyydetään hallituksesta jotakin osapuolta järjestämään vaikka rasistinen kohu, jotta median huomio keskittyy siihen ja sen luoman hälyn varjossa voidaan säätää yksityisyyden suojaa kaventavia lakeja. Tämä paljastaa politiikan raadollisen päätöshierarkian: valtaa ei mitata oikeudenmukaisuudessa, vaan riskien hallinnassa. On vähemmän riskiä leikata köyhältä toimeentulotukea kuin katsoa naapurivaltion edustajaa silmiin ja sanoa “sinä olet vakoilija”.

Palataanpa näytelmässä muutama sivu taaksepäin. Jos kriittisiä datakaapeleita merten pohjissa oli reilu neljäsataa niin näistä 98%:a on ainoastaan neljän eri yhtiön valmistamia ja asentamia. SubCom (USA), Alcatel Submarine Networks (Ranska), Nippon Electric Company (Japani) sekä HMN Technologies (Kiina, entinen Huawei Marine) ovat nämä neljä tiedonsiirron teknisen toteutuksen tuottajia. Onko tällä merkitystä yhtään mihinkään ja kenellekään koskaan missään? Ehkä ei tai ehkä on. Ainakin USA on jo reagoimassa: FCC (eli Federal Communications Commission on Yhdysvaltojen viranomainen, joka säätelee viestintää) suunnittelee kieltoja estääkseen kiinalaista teknologiayhteistyötä yhdysvaltalaisten kaapeleiden kanssa.

Ja syyt ovat hyvin yksinkertaisia eli kyberturvallisuus ja vakoilun riski. FCC:n puheenjohtaja Brendan Carr totesi, että ulkomaisten vastustajien – erityisesti Kiinan – katsotaan uhkaavan merenalaista kaapeli-infrastruktuuria. Kiinalaisten yritysten osallistuminen kaapelihankkeisiin voi mahdollistaa tiedonkeruun, salakuuntelun tai liikenteen manipuloinnin, mikä on erityisen huolestuttavaa kansallisen turvallisuuden kannalta. Merenalaisen datakaapelin vakoilu on teknisesti haastavaa, mutta ei mahdotonta – ja siksi se herättää huolta kansallisen turvallisuuden piirissä. Kaapeli voidaan fyysisesti katkaista tai avata, ja asentaa siihen optinen haara (tap), joka kopioi valosignaalin kulkematta datavirtaa. Kopioitu signaali voidaan dekoodata, jos salaus ei ole riittävän vahva tai jos vakoilija hallitsee salausavaimia.   

Ja hauskaa - tai no jollakin tasolla ironista - on se, että darknet eli Tor, I2P ja muut anonyymiverkot eivät kulje “omaa reittiä”, vaan täsmälleen samoja fyysisiä kuitukaapeleita, satelliitteja ja reitittimiä kuin tavallinen netti. Ero on vain siinä, että liikenne on kerroksen verran vahvemmin salattua ja reititetty satunnaisesti. Mutta kaapelin läpi se silti kulkee. Merenalaiset kaapelit ovat strategisia risteysasemia: jos joku haluaa tarkkailla valtavia määriä liikennettä, ne ovat helpoimpia paikkoja.

Pitääkö siis olla huolissaan vain Kiinasta? Tyhmä kysymys, mutta näillä älynlahjoilla en parempaankaan pysty. Sen sijaan huolissaan voi olla vaikka siitä, että datakaapeleihin on asennettu “optisia jakajia” (optical splitters), jotka kopioivat kaiken liikenteen valvontakeskukseen ilman että liikenne hidastuu tai katkeaa. Tästä huolenaiheesta voimme kiittää Edward Snowdenia ja hänen tekemiään paljastuksia koskien NSA:n PRISM-ohjelmaa.

PRISM oli Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) salainen valvontaohjelma, jonka avulla viranomaiset saivat suoran pääsyn suurten teknologiayritysten – kuten Microsoftin, Googlen, Facebookin ja Applen – palvelimille. Toinen hauska - sillä samalla ironisella tasolla - on XKeyscore ohjelma, joka on hakujärjestelmä, jonka avulla NSA:n analyytikot voivat etsiä ja analysoida valtavia määriä internet-liikennettä. Snowden kuvasi sitä "yhden pysähdyksen kaupaksi" kaikelle, mitä käyttäjä tekee verkossa. XKeyscore on käytössä myös muissa maissa, kuten Saksassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Se on osa laajempaa Five Eyes -tiedusteluverkostoa.

Millä sitten kaikkea tuota valtavaa datamäärää hallitaan, joka vakoilun keinoin on saatu työpöydälle kasattua, pitääkö ne tulostaa toimiston nurkassa olevalla rakkineella, joka kuitenkin menee jumiin kolmannentoista sivun kohdalla vai olisiko tähänkin joku työkalu, joku joka olisi jopa PowerPointia parempi?

Ja ei huolta enää, sillä onhan tähänkin ohjelma. Boundless Informant on visualisointityökalu, joka näyttää, kuinka paljon dataa NSA kerää eri maista. Se ei itse kerää tietoa, vaan raportoi ja analysoi muiden ohjelmien tuottamaa dataa. Tämä ohjelma tuottaa "lämpökarttoja", jotka kuvaavat tiedonkeruun määrää maittain. Se erottaa internet- ja puhelinmetadatan. 

Mutta ei nyt syytetä vain Kiinaa tai USA:a vakoilusta, kai muutkin sen osaavat. Se mitä tiedetään on ehkä jäävuorenhuippu (joka sekin sulaa pikkuhiljaa kiitos ilmastonmuutoksen), mutta jotain tiedetään kuitenkin. On olemassa sellainen työkalu kuin TEMPORA, joka on GCHQ:n (Britannian tiedustelupalvelu) salainen ohjelma, joka kerää valtavia määriä internetliikennettä suoraan valokuitukaapeleista. Snowdenin mukaan se oli jopa laajempi kuin PRISM. GCHQ asentaa anturit suoraan kaapeleihin, erityisesti Iso-Britannian alueella ja sen sotilastukikohdissa. Ja se kerää esimerkiksi sähköpostit, puhelut, Facebook-viestit sekä selaushistorian (jopa sen mitä tehdään yön pikkutunteina omassa rauhassa).

Ja kunnian maininnan tiimityöstä saa MUSCULAR, joka oli NSA:n ja GCHQ:n yhteinen operaatio, jossa ne murtautuivat Googlen ja Yahoon sisäisiin datakeskusyhteyksiin – ilman lupaa tai oikeuden määräystä (mikä on mielestäni ihan oikein, sillä jokainen joka on ollut juristin kanssa samassa palaverissa tietää, että ei sellaista nyanssia olekaan lainopillisissa dokumenteissa mitä ei voisi loputtomiin muokata tai sopimusehtoa minkä parissa ei aika tule pitkäksi kun oikein aletaan saivartelemaan).

Tiedetään siis varmaksi, että koko internetin runkoverkkoa voidaan käyttää tiedusteluun. Se mitä ei tiedetä, mutta mihin on mahdollisuus niin koska tilanne on se, että USA, Japani, Ranska ja Kiina hallitsevat käytännössä koko merenalaisten kaapeleiden asennus- ja ylläpitomarkkinoita, heillä on sekä kyky että mahdollisuus asentaa valvontaa. Ja tämä siis jo ennen kuin yksikään tiedon muru tai kuten ammattilaiset sanovat bitti on ehtinyt liikkumaankaan näissä kaapeleissa. Tämä ei tarkoita, että kaikki dataa luettaisiin reaaliajassa – mutta kriittistä dataa voidaan kaapata, tallentaa ja analysoida.

Tämä on sinänsä hassu näytelmä, että palaamme siinä koko ajan taaksepäin ja niin teemme nytkin. Valtiolliset toimijat eli maireasti hymyilevät poliitikot perustelevat ja oikeuttavat valtiollisen tason vakoilun julkisesti vaikkapa terrorismin ja rikollisuuden torjunnalla ja se on ylevä virallinen selitys. Teollisuusvakoilu ja geopoliittinen etu on epävirallinen mutta historiallisesti todistettu syy - ehkä jos luoja suo ja aikaa meille siunaantuu joskus niin palataan näihin esimerkkeihin tulevaisuudessa. 

Pysytään tragediassa kiinni, vaikka ironia meinaa viedä voiton välillä. Kreikkalaisessa mytologiassa oli siivekäs hevonen nimeltään Pegasos. Ja kun Pegasoksen kavio osuu maahan, paikalle syntyy lähde. Sikäli oivallisesti on nimetty israelilaisen NSO Groupin kehittämä huipputason vakoiluohjelma nimeltään Pegasus, joka on suunniteltu murtautumaan älypuhelimiin – sekä Android- että iOS-laitteisiin – ja vakoilemaan käyttäjää täysin huomaamattomasti. Ja tuon osuessa kohdalle syntyy tietolähde.

Ja se vaikka kuinka huolellinen olisi ja käyttäisi kännykkää aina pää folioon kiedottuna niin se ei estä tartuntaa. Sillä Pegasus tarttuu ilman käyttäjän toimia: Ei tarvitse klikata linkkiä – pelkkä viesti tai puhelu voi riittää. Ohjelmalla on täysi pääsy laitteeseen: se voi lukea viestejä, sähköposteja, valokuvia, salasanoja, sijaintitietoja ja jopa aktivoida mikrofonin ja kameran reaaliaikaisesti. Eikä se jätä jälkiä: uusimmat versiot toimivat vain laitteen keskusmuistissa, jolloin ne katoavat virran katkaisun jälkeen. Hienoa tässä on se, että tätähän on tietysti käytetty hallitusten toimesta. Pegasus on myyty viranomaisille rikostutkintaan ja terrorismin torjuntaan, mutta sitä on myös käytetty toimittajien, aktivistien ja poliitikkojen vakoiluun. Pegasus on esimerkki siitä, kuinka haavoittuvia modernit mobiililaitteet voivat olla – ja kuinka valvonta voi ulottua syvälle yksityiselämään ilman, että uhri koskaan tietää.

Ja kaikki tämä liittyy tietysti myös bitcoiniin. Bitcoinin fanaattisimmat kannattajat puhuvat usein “vapaudesta valtiosta” ja uskovat lohkoketjun olevan immuuni valvonnalle. Mutta fyysinen todellisuus on toisenlainen. Jokainen transaktio, olipa se bitcoin-siirto tai darknetin salattu viesti, kulkee samoja merenalaisia kuitukaapeleita pitkin. Nämä kaapelit ovat internetin valtasuonia – ja ne ovat harvojen suurvaltojen hallussa. Yhdysvallat, Japani, Ranska ja Kiina hallitsevat kaapelien valmistusta, asennusta ja ylläpitoa. Tekninen valvonta on yksinkertaista: kaapeliin voidaan asentaa optisia jakajia, jotka kopioivat kaiken liikenteen tiedustelukeskukseen. On naiivia kuvitella, että mikään kykenevä valtio jättäisi tällaisen tilaisuuden käyttämättä. Bitcoinin lohkoketju voi olla teknisesti hajautettu ja turvattu, mutta sen data kiertää edelleen kaapeleissa, joita valtiot valvovat (halutessaan valvovat + hymiö joka iskee kyynisesti silmää).

Pegasus on siis konkreettinen todiste siitä, että valtiot eivät epäröi valvoa kaikkea mitä voivat – ja juuri siksi on laiskaa kuvitella, etteikö myös merenalaisten kaapeleiden dataa valvottaisi. Ja jotta tragediamme olisi täydellinen niin uhri pitää löytyä. Ja tällä kertaa se on perusoikeuksistamme yksi kauneimpia eli yksityisyys. Jos valtiot ottavat itselleen oikeuden nähdä kaiken, yksilön vapaus muuttuu myytiksi. Tämän seurauksena luottamus rapautuu. Demokratia perustuu siihen, että kansalaiset luottavat valtioon. Kun valtio kääntää katseensa jatkuvasti kansalaisiaan kohti, se ei enää palvele heitä vaan kontrolloi. Pikku hiljaa lisätään lainsäädäntöä, joka kaventaa yksityisyydensuojaa ja lisää viranomaisille oikeutta valvoa. Sinisilmäisimmät kansalaiset itse puoltavat tätä kehitystä messuamalla, että "ei minulla ainakaan ole mitään salattavaa" ja samalla loppuja pelotellaan sillä, että muuten terroristi pääsee iskemään, jos tällaista kehityssuuntaa ei sallita yhteiskunnassa. 

Bitcoinin varhaiset kannattajat julistivat, että kyseessä on anonyymi, vapaa valuutta. Ei pankkeja, ei välikäsiä, ei valtion katsetta. Vain minä ja minun avaimeni. Käytännössä tilanne on päinvastoin, sillä bitcoin on julkinen kirjanpito: jokainen transaktio tallentuu lohkoketjuun ikuisesti. Kuka tahansa voi nähdä osoitteiden saldot ja liikenteen. Ja koska he, jotka hallitsevat kaapeleita ja tiedustelujärjestelmiä, he voivat seurata tietoliikennettä reaaliajassa ja yhdistää IP-osoitteita lohkoketjun transaktioihin. He näkevät ruudultaan kuka siirsi, milloin ja kuinka paljon bitcoineja. Se, mikä myytiin anonyymina “vapauden rahana”, onkin yksi historiassa läpinäkyvimmistä maksujärjestelmistä. Jokainen maksu jää näkyviin ikuisiksi ajoiksi – ja suurvaltojen tiedustelulla on resurssit yhdistää ne oikeisiin henkilöihin.

Jean-Paul Sartre kuvasi jo vuonna 1938 julkaistussa kirjassaan Inho, kuinka todellisuus paljastuu liiankin selkeänä, jopa liiaksi iholle tunkien. Esineet menettävät arkipäiväisen verhonsa ja paljastuvat raakana olemisena – ja tämä näky synnyttää inhon. Vakoilu ja yksityisyyden menetys vastine tälle kokemukselle. Bitcoin luvattiin byrokratiasta vapauttavana ja salattuna, paljastuu yhtälailla armottoman läpinäkyväksi. Jokainen transaktio, jokainen siirto jää ikuisesti näkyviin lohkoketjun kudokseen.

Sartrelle inho syntyi siitä, ettei voinut paeta todellisuutta. Bitcoinissa sama tunne syntyy, kun anonymiteetin lupaus paljastuu illuusioksi: ei ole piilopaikkaa, vain ikuinen jälki. Se, mikä piti vapauttaa yksilön valtiosta ja instituutioista, paljastaakin yksilön kaikille. Tässä mielessä vakoilu on myös eksistentiaalinen loukku – läpinäkyvä maailma, jossa inho syntyy siitä, että kaikki on nähtävissä, eikä mikään enää peity.

Loppuun säästin kaikkein sakeimman salaliittoteorian. Tässä vaiheessa harkintakyky pettää, mutta pitäähän tälle kaikelle saada loppuhuipennus. 

Ajatus on vain liian herkullinen ohitettavaksi: mitä jos Satoshi Nakamoto ei ollutkaan yksinäinen nero tai salaperäinen koodaritiimi, vaan Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) hanke?

Palaset loksahtavat hämmentävän hyvin kohdalleen. Bitcoin syntyi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, kun luottamus pankkeihin ja valtioihin oli alimmillaan. Mikä olisikaan parempi hetki tarjota “kansalle” uusi, hajautettu valuutta – jolla voidaan samalla testata, miten ihmiset käyttäytyvät täysin digitaalisessa, läpinäkyvässä järjestelmässä.

NSA:lla oli kaikki tarvittava osaaminen: kryptografia, verkkoarkkitehtuuri ja peliteoria. Bitcoinin koodi on liian laaja ja monimutkainen yhden yksinäisen harrastajan työksi. Ja mikä tärkeintä: sen suurin ominaisuus on myös suurin ansa. Jokainen transaktio tallentuu ikuisesti julkiseen lohkoketjuun. Lupaus anonymiteetistä olikin valvontakoneen perustaminen – ihmiset rakensivat itse itselleen ikuisen tilikirjan.

Satoshi katosi kuin varjo. Kukaan ei voi kysyä häneltä mitään, kukaan ei voi painostaa häntä, eikä kukaan voi syyttää häntä. Tyypillinen “black ops” -projekti: kehittäjä poistuu näyttämöltä, kun koe on käynnistetty.

Jos tämä joskus paljastuu, Bitcoin saattaa näyttäytyä historian nerokkaimpana salaliittona. Se myytiin vapauden rahana, mutta olikin valvonnan ansa. Käteisen liikkeet katoavat, mutta Bitcoinin liikkeet jäävät ikuisesti. Rikollinen kuvittelee olevansa turvassa TOR-verkossa, mutta hänen transaktionsa odottavat vain sitä hetkeä, kun hänen osoitteensa yhdistetään nimeen.

Ehkä tulevaisuudessa arkistoista löytyykin dokumentti, jonka kansilehdessä lukee:

“Projekti: Satoshi. Tavoite: luoda hajautettu valuutta, jolla voidaan testata globaalin valvonnan mahdollisuudet ja seurata rahavirtoja paremmin kuin käteisellä.”

Jos näin käy, Bitcoin ei ollutkaan kapinan väline, vaan historian hienoin esimerkki siitä, miten vallanpitäjät voivat naamioida ansansa utopiaksi.

Ja nyt esirippu sulkeutuu. 

 

 

 

 

How to Do the Coin From Behind the Ear Trick

Bitcoin – ikiliikkuja vai ihmiskunnan kaunein pyramidihuijaus?
Vuonna 1759 Voltaire kirjoitti romaanin Candide, ou l’Optimisme. Yksi kirjan kuuluisimmista episodeista on kun Candide ja hänen seuralaisensa päätyvät Eldoradoon – kuvitteelliseen kultaiseen valtakuntaan. Täydellinen paikka, ei rikollisuutta, ei köyhyyttä. Kultaa ja jalokiviä on siellä niin paljon, että niitä pidetään lasten leluina. Candide on tietenkin vaikuttunut näkemästään, mutta päättää lähteä pois, kahmii toki aarteita taskut ja reput täyteen ennen sitä. Ja tässä on alustus päivän osittain totuuspohjaiseen tarinaan - nimittäin Bitcoineihin. Bitcoinin utopistit näkevät bitcoinissa (symboli ₿, lyhenne BTC tai XBT) digitaalisen Eldoradon – täydellisen järjestelmän, jossa ei ole korruptoituneita keskuspankkeja. Mutta ihan niin kuin kävi Candidelle Eldoradossa niin pelkkään bitcoiniin ei voi meistä kukaan takertua pelkästään. Ja jossain mielessä bitcoin on kuin loinen, että se tarvitsee kukoistaakseen toimivan isännän, jossa elää.
Bitcoinin utopia muistuttaa Eldoradoa: täydellinen järjestelmä ilman keskuspankkeja, ilman inflaatiota, ilman korruptiota. Mutta aivan kuten Candide, ihmiset eivät oikeasti halua asua täydellisessä maailmassa. He tarvitsevat joustoa, lainaa, jopa virheitä. Siksi bitcoin ei koskaan voi olla ainoa raha – vain varjotalous, rahan Eldorado, joka paljastaa perinteisen järjestelmän heikkoudet.
Bitcoin on 2000-luvun suurin talousfilosofinen koe. Sen synty muistuttaa hullun neron yöprojektia: yhdistetään kryptografia, matematiikka, peliteoria ja sähkö niin, että syntyy digitaalinen kulta. Satoshi Nakamoto – oli hän sitten yksinäinen nero tai kokonainen tiimi – kirjoitti koodiin ikuisen säännön: enintään 21 miljoonaa kolikkoa, ei senttiäkään enempää. Se on kuin ikiliikkuja, joka pyörii ilman johtajaa, mutta syö valtavasti energiaa.
Louhinta itsessään on absurdi rituaali. Tuhannet koneet ympäri maailmaa arvaavat numeroita kuin modernit oraakkelit, kunnes yksi osuu kohdalleen. Palkintona syntyy lohko ja muutama uusi bitcoin. Tämä on ainoa hetki, jolloin uusia kolikoita ilmestyy. Ne eivät tule keskuspankin painokoneesta, vaan hajautetusta arvauskilpailusta. Ihmeellistä – ja samalla yhtä järjetöntä kuin kullan kaivaminen maasta vain haudatakseen se pankkiholviin.
Sitten tulee ympäristö. Bitcoin-verkko kuluttaa yhtä paljon sähköä kuin keskikokoinen valtio. Ympäristöliike kutsuu sitä ympäristörikokseksi. Puolustajat muistuttavat, että myös kultakaivokset ja pankkijärjestelmä kuluttavat valtavasti energiaa. Silti tosiasia on, että jokainen uusi lohko polttaa hiiltä, kaasua ja vettä sähköksi – jotta voimme siirtää numeroita toistemme lompakoihin. Jos tämä on digitaalinen tulevaisuus, se on samalla myös digitaalinen hiilikaivos.
Entä politiikka? Bitcoinin myyntipuhe on riippumattomuus keskuspankeista. Mutta jos se todella uhkaisi niiden valtaa, eikö se kriminalisoitaisiin yhdessä yössä? Kiina on jo tehnyt sen. Lännessä bitcoin saa elää, koska se on vielä rajallinen ilmiö – sijoitusinstrumentti, spekulaatioväline, ei todellinen kilpailija. Jos joskus dollarin asema horjuisi bitcoinin vuoksi, valtiot iskisivät pöytään lainsäädännön ja kovemmat keinot. Bitcoin ei kaadu teknologiaan, se kaatuu tai jää eloon ihmisten pelkoon ja tottelevaisuuteen.
Tässä piilee suurin paradoksi: teknisesti bitcoin on miltei murtumaton, mutta ihmiset ovat sen heikoin lenkki. Yksityinen avain voi olla kryptisesti turvattu, mutta se on arvoton, jos omistaja luovuttaa sen painostettuna – tai “kauniisti pyydettynä”. Lopulta mikä tahansa valtio voi takavarikoida kolikot, jos sillä on tarpeeksi vipuvoimaa kansalaisiaan vastaan. Kryptografia ei suojaa ahneudelta, pelolta eikä väkivallalta.
Ja onko tämä kaikki sitten pyramidihuijaus? Psykologisesti kyllä. Bitcoin elää samasta lähteestä kuin kaikki Ponzi-kuplat: FOMO, naapurin rikastuminen, illuusio nopeasta voitosta. Kurssi nousee niin kauan kuin uudet ostajat maksavat enemmän kuin edelliset. Erona on vain, että tässä huijauksessa ei ole huijaria. Bitcoin on pyramidihuijaus ilman huipulla istuvaa johtajaa – itseohjautuva kone, jota ylläpitää meidän yhteinen ahneutemme. Se on kaunein niistä kaikista.
Lopulta kysymys ei olekaan siitä, onko bitcoin huijaus vai neron työ. Se on molempia. Se on digitaalinen peili, joka näyttää meille ahneutemme, utopiamme ja halumme löytää oikotien onneen. Bitcoin voi elää vain markkinatalouden kyljessä, ei sen tilalla. Yksinään se palaisi loppuun – mutta varjossa, fiat-rahan rinnalla, se voi kukoistaa.

 

Nietzsche sanoi: “Jumala on kuollut. Me olemme hänet tappaneet.” Hän tarkoitti sillä vanhan auktoriteetin romahtamista – uskon murtumista, kun kirkko ei enää hallinnut ihmistä. Fiat-järjestelmä muistuttaa tällaista jumalaa: keskuspankkien ja valtioiden ylläpitämä usko, joka näyttää luonnonlakina toimivalta. Mutta jos Bitcoin on uusi voima, tämä vanha jumala horjuu. Kysymys kuuluu: mitä rakennamme tilalle?
Bitcoinin rytmi muistuttaa Nietzschen ajatusta ikuisesta paluusta. Joka kymmenes minuutti syntyy lohko – aina sama kaava, aina sama sykli: transaktiot, laskenta, palkinto. Se ei etene lineaarisesti kohti päämäärää, vaan kiertää kehää, loputtomana uutena mahdollisuutena ja uutena riskinä. 
Ja mitä muuta Bitcoin on kuin yritys olla Nietzschen Übermensch? Se ei pyydä lupaa, ei kumarra keskuspankkeja eikä valtioita. Se luo omat arvonsa ja logiikkansa, uuden rahan moraalin. Mutta Nietzsche varoitti: vapaus ilman vastuuta voi muuttua hirviöksi. Sama pätee Bitcoinin ideologiaan – vapautus voi kääntyä kaaokseksi.
Nietzsche kirjoitti myös: “Kun katsoo kuiluun, kuilu katsoo takaisin.” Bitcoin on tällainen kuilu. Kun katsomme siihen ja näemme uuden maailmanjärjestyksen mahdollisuuden, se katsoo meitä takaisin ahneutemme, pelkomme ja toiveidemme kautta. Se kysyy: haluammeko todella elää maailmassa, jossa vanha jumala on kuollut – ja jos haluamme, uskallammeko katsoa uutta jumalaa silmiin?

 

-THE END- 

 

Seuravaksi tekninen liite - ei pakollista luettavaa, mutta tarvittaessa tästä saa lisätietoa ja vähän lisää omia näkemyksiäni aiheesta: 

 

Tässä kaavio, joka havainnollistaa bitcoinin “elinkaaren”:

1. Lähdekoodi (GitHub) → avoin, kuka tahansa voi tarkistaa tai kopioida.

2. Bitcoin Core -ohjelma → koodi käännetään ohjelmaksi.

3. Solmut ja louhijat → ajavat ohjelmaa; solmut valvovat sääntöjä, louhijat kilpailevat lohkoista.

4. Lohkoketju → syntyy hyväksytyistä lohkoista.

5. Verkko (globaalisti) → kaikki solmut ympäri maailmaa ylläpitävät ketjua yhdessä.

Eli bitcoin ei ole “jossain palvelimella”, vaan se on kaikkialla yhtä aikaa.

Solmu = tietokone, jossa ajetaan Bitcoin-ohjelmaa (yleensä Bitcoin Core). Se on kuin yksi verkon “äänestäjä” ja “kirjanpitäjä”. Se tallentaa koko lohkoketjun. Jokaisella full nodella on täydellinen kopio kaikista lohkoista ja transaktioista alusta (2009) asti. Solmu tarkistaa säännöt:
Onko lohkopalkkio oikea (nyt 3,125 BTC)?
Onko transaktio oikein allekirjoitettu?
Onko rahaa yritetty käyttää kahdesti (double spend)?
Jos lohko rikkoo sääntöjä → solmu hylkää sen.

Lisäksi solmu välittää tietoa. Kun se saa uuden transaktion tai lohkon, se lähettää sen eteenpäin muille solmuille. Tämä muodostaa hajautetun P2P-verkon. Solmuja on erilaisia: Full node (täysi solmu) → tallentaa koko ketjun ja tarkistaa kaiken. Light node (SPV client) → lataa vain osan datasta, luottaa osittain muihin. Esim. mobiililompakot. Mining node → lisäksi yrittää löytää uusia lohkoja tekemällä laskentaa. Solmuja on arviolta 15 000–20 000 julkista full nodea pyörii jatkuvasti internetissä (2025 tilanne). Lisäksi on tuntematon määrä “piilossa olevia” solmuja, jotka eivät ole julkisessa listassa (VPN:n tai Torin takana).

Bitcoin on avoimen lähdekoodin ohjelma. Sen virallisin versio on projektissa nimeltä Bitcoin Core, jota ylläpidetään GitHubissa. Tämä koodi ei ole minkään yhden palvelimen tai yrityksen hallussa, vaan kuka tahansa voi ladata sen, tarkistaa sen ja kääntää sen omalle koneelleen. On myös useita muita toteutuksia (esim. btcd, libbitcoin), jotka toimivat samalla protokollalla. Bitcoin-verkko on hajautettu P2P-verkko → siinä ei ole keskitettyä palvelinta. Sitä pyörittävät kymmenet tuhannet solmut ympäri maailmaa. Jokainen solmu säilyttää täyden kopion lohkoketjusta ja tarkistaa kaikki uudet lohkot. Käytännössä verkko on yhtä kuin kaikkien näiden solmujen summa. 

Louhinta on kilpailu siitä, kuka löytää oikean hashin seuraavalle lohkolle.
Louhijat käyttävät lähdekoodissa määriteltyjä sääntöjä. Jos joku yrittäisi käyttää “väärää” sääntöä (esim. luoda liikaa kolikoita), muiden solmujen ohjelma hylkäisi sen.
Siksi lähdekoodi toimii “perustuslakina”, mutta verkon hajautettu rakenne toimii “poliisina”. 

Bitcoinin turvallisuus perustuu elliptiseen käyräkryptografiaan (ECDSA). Yksityinen avain → julkinen avain → osoite. Kvanttitietokone voisi tulevaisuudessa (Shorin algoritmilla) laskea yksityisen avaimen julkisesta avaimesta ja varastaa varoja. Mutta tämäkin vaatisi valtavan tehokkaan kvanttikoneen, paljon kehittyneemmän kuin mitä tänään on.

Bitcoinin luojana pidetään Satoshi Nakamotoa, joka on tosin pseudonyymi. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että kyseessä ei ole yksi henkilö vaan tiimi. Perustelen väitettä sillä, että pelkästään koodin laatu ja laajuus merkittävä. Ensimmäinen Bitcoin-versio (2009) oli hämmästyttävän monipuolinen: siinä oli P2P-verkko, lohkoketju, proof-of-work, transaktiomekanismi, kryptografia, ja käyttöliittymäkin (Windows-ohjelma). 

On epätodennäköistä, että yksi henkilö olisi ollut yhtä aikaa huippu kryptografiassa, verkko-ohjelmoinnissa, tietoturvassa ja talousteoriassa. Satoshin kirjoitustyyli ja ajankohdat herättävät kysymyksiä myös. Satoshin foorumiviesteissä on vaihtelua kirjoitustyylissä, kellonajoissa ja englannin vivahteissa → joskus brittityylistä, joskus amerikkalaista. Tämä voi viitata useampaan kirjoittajaan, jotka käyttivät samaa pseudonyymiä. Ajankäytön määrä on myös huomioitava. Bitcoinin varhaisen vaiheen kehitystyö (2008–2010) olisi vaatinut valtavasti aikaa ja resursseja (tai sitten kaikki eivät ole samanlaisia prokrastinoijia kuin minä). Ja kaiken tämän olisi tehnyt siis yksi ihminen ilman rahoitusta oman työn ja perhe-elämän sekä harrastusten lomassa? 

Olipa Satoshi yksi ihminen tai tiimi, ratkaisevaa on se, että hän/he poistui näyttämöltä 2010–2011.

Satoshi ei ole liikutellut kolikoitaan (n. 1 miljoona BTC). Tämä “poissaolo” tekee Bitcoinista täysin johtajattoman. Ei ole ketään, jota voisi lahjoa, vangita tai murhata, jotta järjestelmä pysähtyisi.

Se muistuttaa enemmän “itsestään käynnistyvää konetta”, jonka alkuperäinen rakentaja ei enää ohjaa sitä. 

Lopuksi vielä salaliittoteoriaan aineksia. Satoshi louhi itse ensimmäisiä lohkoja tammikuussa 2009 (Genesis Block + seuraavat). Arviolta noin 1 miljoona bitcoinia on hänen hallussaan, mutta koskaan liikkumatta. Tämä lompakko/lompakot näkyvät lohkoketjussa, mutta varat ovat olleet täysin koskemattomia. 

Jos Satoshi olisi liikkuttanut kolikoita kaikki huomaisivat sen, ja markkinat todennäköisesti järkkyisivät. Koskemattomuus voi olla tarkoituksellinen: varmistaa, ettei kukaan voi syyttää häntä “pump & dump” -huijauksesta. Toisin kuin suljetuissa projekteissa, bitcoinin alkulohkojen louhinta oli täysin avointa: kuka tahansa, jolla oli ohjelma käynnissä, sai palkkion. 2009–2010 louhinta oli niin helppoa, että tavallinen PC riitti → ja hyvin harva jaksoi vaivautua. Ymmärsikö Satoshi järjestelmän arvon heti. 

Nykyarvolla hänen miljoonan bitcoinin arvo on valtava (tämän päivän kurssilla 94 miljardia euroa). Tämä on ruokkinut salaliittoteorioita: ehkä ne varat on tarkoituksella “jäähdytetty” ikuisesti, jotta bitcoin olisi uskottavampi. Satoshin täydellinen hiljaisuutensa ja koskemattomuus kolikoiden suhteen on poikkeuksellinen.

 

*Satoshin varojen arvo vaihtelee rajusti kurssin mukaan ja se ei ole realisoitunut varallisuus, vaan potentiaalinen.  

 

**Bitcoin-yhteisö kehittää jo kvanttivarmoja allekirjoitusmenetelmiä (esim. lattice-based cryptography). Jos tulevaisuudessa syntyy tehokas kvanttitietokone, se voisi käyttää Shorin algoritmia murtaakseen ECDSA:n – eli laskea yksityisen avaimen julkisesta avaimesta. Tällöin varat voitaisiin varastaa osoitteista, joiden julkinen avain on paljastunut. Tämän vuoksi Bitcoin-yhteisö kehittää jo kvanttivarmoja allekirjoitusmenetelmiä tulevaisuutta varten.

 

*** Bitcoinin turvallisuus perustuu elliptiseen käyräkryptografiaan, tarkemmin sanottuna algoritmiin nimeltä ECDSA (Elliptic Curve Digital Signature Algorithm). Tämä menetelmä mahdollistaa sen, että käyttäjä voi todistaa omistavansa tietyn osoitteen – ilman että hänen tarvitsee paljastaa yksityistä avaintaan.

Miten se toimii?

• Käyttäjä luo yksityisen avaimen – satunnaisen numeron.

• Tästä lasketaan julkinen avain elliptisen käyrän avulla.

• Julkisesta avaimesta johdetaan Bitcoin-osoite.

• Kun käyttäjä haluaa siirtää bitcoineja, hän allekirjoittaa transaktion yksityisellä avaimellaan.

• Verkko voi varmistaa allekirjoituksen julkisella avaimella – mutta ei voi päätellä yksityistä avainta.

ECDSA:n vahvuus on siinä, että vaikka julkinen avain on näkyvissä, yksityisen avaimen laskeminen siitä on laskennallisesti mahdotonta nykylaitteilla.

****Shorin algoritmi on kvanttialgoritmi, jonka kehitti matemaatikko Peter Shor vuonna 1994. Sen tarkoitus on jakaa suuria kokonaislukuja alkutekijöihinsä – eli ratkaista ns. faktorointiongelma. Tämä on tärkeää, koska monet nykyiset salausjärjestelmät (kuten RSA) perustuvat siihen, että suurten lukujen jakaminen alkutekijöihin on erittäin vaikeaa tavallisilla tietokoneilla.

Nykyiset salausmenetelmät, kuten ECDSA, eivät perustu suoraan faktorointiin, mutta nekin voivat olla haavoittuvia, jos kvanttitietokoneet kehittyvät tarpeeksi pitkälle. Shorin algoritmi on esimerkki siitä, miten kvanttilaskenta voi murtaa salauksia, jotka ovat nykyisin käytännössä murtamattomia. 

Kaikki tämä saa minut kysymään miksi lapset eivät tajua, että matematiikan opiskelu koulussa on paras tie agenttiseikkailujen ytimeen käytännössä.