Vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä mä tyhmenen.
Kiire, stressi ja alkoholi tuhoavat aivoistani harmaata massaa.
Levoton uni ja liian vähäinen liikunta tukkivat aivoni ja saavat ne supistumaan hiljalleen.
Niin ja aika, sekin surutta syö päästäni järkeä,
rappeuttaa omalla hiljaisella tavalla minua sisältä käsin aivan kirjaimellisesti.
Yritän paikata tätä kaikkea iän tuomalla itsevarmuudella, mutta se on itsepetosta - suloista itsepetosta.
Väitän itselleni ja luultavasti muillekin, että kokemukseni - hyvät & huonot - ovat tuoneet minulle sellaista mystistä viisautta, että minua kannattaa kuunnella.
Ei kannata.
Olen arka, olen aina ollut.
Olen ujo ja hirveän huono kiinnostumaan muista.
Minua ei kannata kuunnella.
Tapasin tyypin, se oli kärsinyt masennuksesta ja vaikka mistä.
Se oli ottanut LSD:tä ja sanonut sen uudelleen ohjelmoivan hänen aivonsa.
Ja että hän ei ole ollut masentunut sen koommin.
Hän oli pelottava. Hän ei sitä huomannut itse.
Mutta hän oli.
Hän oli uhkaava, ja kuin riivattu kaikessa mielensä kirkkaudessaan.
Ihmiset muuttuvat pelottaviksi, kun he luulevat löytäneensä totuuden.
Sen jälkeen heitä ei pysäytä mikään.
Nähdään taas kymmenen vuoden kuluttua.
Olen silloin varmasti keksinyt muita uusia tapoja korvata katoavaa järkeäni.
