Raskaat on rattaat joita vedämme. Suunta on Johannan luokse. Siellä on leipää ja piimää. Ne on laukussa. Sekaisin. Mössönä. Jossu aina pakkaa ruokaostokset niin. Ihan hullua. Ihanan vapaata ajattelua. Johanna ei koskaan uskonut normeihin. Jossun mielestä ne oli tehty pikkuporvareille, sellaisille, jotka toteuttaa muiden unelmia omiensa sijaan. Ja kuten arvata saattaa mennään tarinassa eteenpäin. Jätetään välistä kaikki pienet arkipäivän askareet ja juhlapyhien pynttäytymiset. Mennään suoraan tarinan loppuun, siellä kuitenkin langat yhteen kietoutuu. Sillä tarinoissa juoni tulee päätökseen, toisin kuin elämässä, siinä niin moni asia jää vaan leijumaan ilmaan.
Johanna istui elinkautisen. Johanna oli syyllinen, siitä ei ollut hetkeäkään epäselvyyttä. Johanna ajautui pikku hiljaa umpikujaan eikä nähnyt muuta ulospääsyä kuin se minkä hän teki eikä tehtyä saa takaisin raaka-aineiksi. Raskas oli rikos mihin Jossu syyllistyi, paheksuttava, moraaliton ja kaiken käsityskyvyn tuolla puolen.
Ei olisi uskonut, niin mukava naapuri hän oli, tervehtikin aina postilaatikolla.
