Fasismin historia ja luonne paljastavat yhden erikoislaatuisen piirteen: se ei elä ilman vihollista. Siinä missä monet ideologiat rakentavat utopian kuvan – paremman maailman, harmonian tai ainakin kehityksen – fasismi rakentaa dystopian torjumisen varaan. Sen lupaus ei ole “paratiisi maan päällä”, vaan “jos emme taistele, joudumme helvettiin”. Fasismi tarvitsee vastustajan, jonka olemassaolo oikeuttaa sen omat keinot.
Fasismille vihollinen on happea. Ilman sitä koneisto pysähtyy. Historia tuntee monia esimerkkejä, joissa ensin hyökättiin ulkoista vihollista vastaan – vieraita kansoja, ulkovaltoja, ”moraalittomia” vaikutteita – mutta pian katse kääntyi sisäänpäin. Yhtäkkiä ”epäilyttävä” naapuri, väärin ajatteleva intellektuelli tai riittävän innokkaasti marssimaton rivimies olikin seuraava kohde.
Tässä on paradoksi: jos liike onnistuu tavoitteessaan, jos kaikki viholliset hävitetään, niin silloin sen olemassaolon oikeutus katoaa. Ilman vihollista ei ole mobilisaatiota, eikä ilman mobilisaatiota ole fasismin energiaa. Tämä johtaa siihen, että vihollisia on keksittävä loputtomasti.
Täydellisen puhtauden tavoite ei koskaan täyty. “Täydellinen kansa”, “puhdas rotu”, “ristiriidaton yhteiskunta” – nämä ovat mahdottomia ideaaleja. Ihmisten maailmassa on aina eroja, erimielisyyksiä, moninaisuutta. Niinpä fasismi ei voi päätyä lopulliseen voittoon, vaan sen on aina etsittävä uusia poikkeamia. Se syö omia lapsiaan: ensin vieraita, sitten toisinajattelijoita, sitten rivijäseniään, lopulta johtajiaan.
Voimme nähdä tämän logiikan myös nykymaailmassa. Kun vihollisia ei ole tarjolla, ne täytyy luoda diskurssin tasolla: maahanmuuttajista, “vihervasemmistosta”, “globalisteista”, “eliiteistä”. Yksi ryhmä demonisoidaan, sitten seuraava. Joskus kohteeksi joutuvat jopa samat ihmiset, joita vielä eilen käytettiin liikkeen omien tavoitteiden edistämiseen.
On helppo sanoa, että fasismi on järjetöntä. Mutta se vetoaa siihen perustavanlaatuiseen inhimilliseen tarpeeseen, että oma ryhmä tuntuu turvalliselta ja yhtenäiseltä, jos sen ulkopuolelle voidaan osoittaa vihollinen. Se antaa yksinkertaisen selityksen monimutkaisille ongelmille. Talous sakkaa? Se on vihollisen syytä. Ihmiset riitelevät keskenään? Joku “ulkoapäin” on sen lietsottu. Yksilön elämä tuntuu epävarmalta? Ryhmä ja marssiva järjestys antavat turvaa.
Mutta tämä turva on illuusio, ja se kääntyy nopeasti itseään vastaan.
Fasismin peruslogiikka rakentuu viholliskuvan ympärille. Liike tarvitsee aina jonkun, jota vastaan se mobilisoi massat, oikeuttaa väkivallan ja pitää yllä kurinalaisuutta. Se voi olla ulkoinen vihollinen (vieras valtio, kansa, “rotu”), sisäinen vihollinen (toisinajattelijat, vähemmistöt, poliittiset vastustajat) tai abstrakti uhka (”dekadenssi”, ”suvaitsevaisuus”, ”heikkous”).
Mutta jos tällainen ideologia joskus onnistuisi päämäärässään — ”puhdas” kansa, yhtenäinen yhteiskunta, ei vastustajia — niin tapahtuu kolme asiaa:
-
Uusia vihollisia luodaan sisältä käsin.
Kun ulkoiset vastustajat on tuhottu, fasismi alkaa purra omaa häntäänsä. Se alkaa etsiä epäilyttäviä elementtejä omasta yhteisöstään: riittämättömän lojaaleja, liian hitaita, liian kriittisiä. Täydellisen puhtauden tavoite ei voi koskaan täyttyä, joten vihollisia täytyy aina löytyä. -
Pelon talous romahtaa ilman vihollista.
Fasismi elää jatkuvasta mobilisaatiosta: “meitä uhataan, nyt täytyy taistella!” Jos uhkaa ei ole, pelko ja into katoavat. Se on kuin koneisto, joka pysähtyy ilman polttoainetta. Siksi vihollinen on jatkuvasti keksittävä uudelleen. -
Tuho sisäänpäin.
Äärimmillään, jos vihollisia ei enää löydy, ideologia kääntyy omaa kansaa vastaan — se voi hajota ryhmiin, jotka kilpailevat siitä, kuka on ”oikea” edustaja. Historia tuntee esimerkkejä, joissa puhdistukset jatkuivat niin pitkään, että lopulta kukaan ei ollut turvassa.
Armoton kysymys, joka toivottavasti pysyy teoreettisena: jos fasistit saavuttaisivat päämääränsä, jäisikö lopulta ketään jäljelle?
Vastaus on: aina jää joku, mutta ei siksi, että ideologia haluaisi säilyttää hänet, vaan siksi, että joku on säilytettävä seuraavaksi viholliseksi. Fasismi tarvitsee oman aatteen elämän ylläpitämiseen jatkuvaa konfliktia. Se ei tunne päätepistettä. Se ei tunne tyytyväisyyttä. Se ei tunne harmoniaa.
Kun vihollisia ei enää löydy ulkoa, niitä aletaan keksiä sisältä. Ja jos koko maailma olisi “puhdistettu”, seuraava vihollinen olisi se, joka ei hymyile tarpeeksi leveästi aurinkoa kohti. Tai käyttää silmälaseja. Tai kävelee liian hitaasti (tämä siis siinä vaiheessa, kun kaikki ilmeiset viholliset on jo eliminoitu).
Paradoksi tekee fasismista paitsi vaarallisen myös kestämättömän. Se voi vallata yhteiskunnan, se voi tuhota sukupolvia, se voi repiä historian verille. Mutta se ei voi saavuttaa omaa päämääräänsä. Kun se yrittää, se alkaa hajota.
Silti meidän on muistettava, että se voi hajotessaan viedä mukanaan valtavia määriä ihmisiä ja kulttuuria. Itsetuhoinen logiikka ei tee siitä vaaratonta – päinvastoin, se tekee siitä yhä arvaamattomamman.
